Fight for my life

vaik' tyyni oon kuin aamu, mun mieli myrskyää

2012-02-10T11:56:00.001+02:00

Eilen oli hyvä päivä; kaverin kanssa shoppailua, kahvilassa juttelemista ja muutenkin ihan hyvä olla. Tuntus niin oudolta.. ei kuitenkaan väärältä. Outoa kun ajatukset ei ihan joka sekunti ollutkaan niin itsetuhosia. Noh, ei liikaa hyvää.. illalla heitti sit pikkasen liikaa yli. En jaksanu enää sitä yksin huoneen ympäri kävelemistä ni sanoin äidille. Tunnin jaksoin täristä, vuoroin istua ja maata ja kävellä, haukkoa ikkunasta happea, raapia ja hakata itseäni. Äiti istu vieressä ja koitti puhua rauhottavasti. Sit ku nukahdin ni heräsin tunnin päästä. Olin niin kahden vaiheilla herätänkö äidin vai en, mutta en herättänyt ja en varmaan puolta tuntia kauempaa tällä kertaa panikoinu. Sit heräsin vielä siitä joskus kolmen tunnin päästä, mut sit oli helpompi nukahtaa uudelleen. Mä en jaksa tajuta miten se pelko on joka kerta niin hirveen voimakas ja miten onnistun aina menemään niin sekasin. Vaikka miten yrittää rauhottaa itteään ni ei, aina se ei onnistu.

Omahoitaja soitti eilen aamupäivällä, että se huominen peruuntu ku se aika oli jo menny. Mulle tuli niiiiin helpottunut olo. Lääkäri oli sitte laittanu lähetteen osastolle ja ne sieltä ens viikolla soittelee että meen sinne jutteleen osastolääkärin kanssa ja mietitään mikä olis parasta. Tosin nyt jos tulee paha olo niin saan soittaa sinne koska vaan vissiinki. Osastolle siis. Mä alan pikkuhiljaa jopa lämmetä ajatukselle osastosta. Vaikka nyt pärjään niin tiedän että koulut kun alkaa maanantaina mä hajoon ensimmäisenä päivänä. En tiedä onko sit kovin järkevää antaa sen mennä niin pitkälle että teen jotain impulssien voimasta, jotka on jo ollu aika voimakkaita tässä. Ja mulla ois ens jaksossa 5 kurssia. Whippei ku en kahenkaa kanssa pärjää (tänää selvii menikö se matikka läpi). Okei ei mun tarvis ottaa noin paljon, mutta... joko mä opiskelen edes jotenkin kunnolla tai sitten luovutan kokonaan. Minä ja mun pää?
Tuhannet mun kasvot
ja ne vaihtuvat vaan.
Vastakohdat, ristiriidat,
mä ylleni paan.
Yötä aina ikävöin,
vaikka päivän lapsi oon.
Pimeyden laskiessa
kaipaan valoon.
Jenni Vartiainen - Tuhannet mun kasvot

sukelletaan siniseen, aina syvemmälle vaan

2012-02-08T21:01:00.000+02:00

Pää hajoaa, liikaa asioita ja edelleen ei mitään tietoa mitä pitäis tähde.

Psykan koe. Istuin siellä kakstuntia kirjottamassa viittä sivua tekstiä. Ihan hyvin tais mennä.. kaks esseetä. Toinen siitä miten lääkeaineilla voidaan vaikuttaa ihmisen psyykkiseen toimintana.. mulla ainaki oli asiaa, sitä vaan tuli ja tuli ja tuli ja puolia ei oltu kurssilla varmaan käyty ees, hups. Olin viiminen ku lähti pois ja siinä oli sitte hyvä tilaisuus kysyä kursseista. Ens jaksossa on psyka nelonen ja vikassa vitonen niin kysyin et haittaako jos toi yks jää välistä, et voinko kuitenkin ottaa sen vitosen sit keväällä? Tai et kuin paljon myöhässä vois tulla tohon neloselle. Sain vastaukses et ei haittaa jos jää välistä, et kyl mä pärjään siellä ja sitte se lähinnä naureskeli et kuin kauan sit tuisin myöhässä ni sanoin sitte, että voi olla etten yhtään et riippuu siitä laittaako noi lääkärit mut sairaalaan. Vähän hävetti, mut mitä muutakaan oisin voinu sanoa. Ja voihan sairaalaan mennä tyyliin leikkaukseen... Äh. Ihan varmaan se ei ees ajattele mitään ja toiseks mitä se vois ajatella? Se on psykan opettaja eli se varmasti tajuais jos tietäiski että oisin menossa suljetulle.

Nii oonko mä? Mä en tosiaan tiedä. Mulla on nyt ollu parempia päiviä kun ei oo tarvinnu olla koulussa ku kokeet tekemässä ja viikonlopulle ois luvassa ystävien näkemistä. Mutta mä tiedän, että ens viikolla tää kaikki tulee taas hajoamaan ja en voi luvata etten tee mitään, ku ne impulssit mitkä on tullu, ne on ollu voimakkaita viime aikoina. Ja sitte ku on parempi olo mukamas, ni silti vaa suunnittelen ja mietin ja haluan pois.

Omahoitaja soitti tänään kuten lupas. Se oli puhunu lääkärin kanssa, joka oli soittanu osastolle ja sopinu, että meen perjantaina jutelleen osastolääkärin kanssa, et arvioidaan tilannetta ja mietitään mitä hyötyä siitä osastosta ois ja mitä haittaa. Ja miten jatketaan. Omahoitaja soittaa vielä huomenna ku ei se nyt osannu sanoa siitä ajasta mitään. Mun pitäis muistaa samalla kysyä mitkä mun diagnoosit on tällähetkellä ku tossa Kelan terapiahakemuksessa niitä kysellään. Mut joo muo pelottaa se perjantai. Ihan jees päästä joo puhuun jonku muun lääkärin kanssa, ei se ainakaan hirveämpi voi olla ku mun omalääkäri, mutta ku mä en vaan tiedä haluanko mä sinne vai en. Tosin onko tää enää haluumisesta kiinni, ei kai kukaan sinne halua ja en mä nyt ihan niin kriittinen tapaus oo, että se ois mikään pakkojuttu mennä sinne, omahoitajankaan mielestä. Mut kyllä se selitti et oli eilen ollu huolissaan ku olin sieltä lähteny.

Nyt sitte huomenna vapaapäivä, vois siivota tän sikolätin eli huoneen. Todennäkösesti lojun sängyssä ja koneella kokopäivän. Tällä hetkellä mua vaan hävettää ihan hirveesti et menin sanoon tolle opettajalle yhtään mitään. Että oon tällanen epäonnistunut. Yritän hokea itelleni et ei oo mitään hävettävää, hyvä vaan että kysyin, mut ei mun mieli ei halua rauhottua. Ja sit pelkään sitä perjantaita kanssa. En oo pystyny sanoo porukoille mitään.. muutaku et meen lääkärille, mut ei ne tiedä että minne. Pitäis ehkä joskus sanoakin jotain, mutku en mä halua. Oon muuten nukkunu pari viime yötä suht hyvin Ketipinorin avulla. Koeviikko ohi, ~~wohoo~~? Miks muo ei ees tää kiinnosta. Ennen olin ihan fiiliksissä, nyt on ihan sama.

Mun järki ei nyt ihan riitä, on niin epätodellinen olo. Kuka minä olen, mitä oon tekemässä, mihin menossa, mitä mun pitäis tehdä? Tarviin jonkun joka sanoo mitä pitää tehdä kun en tiedä itse miten eletään. Miten paljon syödään, miten pukeudutaan, miten jaksetaan peseytyä, mitä pitäs puhua, mitä ei saa puhua. Bussissaki puhun nykyää kännykkää mitä huvittaa ku muo ei vaan kiinnosta mitä ihmiset kuuntelee ja mitä ne ajattelee. Vara-aivot mä tarttisin. Iskä yrittää kovasti olla mun vara-aivot. "Ei kiinnosta, en jaksa." "Kyllä täsä maailmas nyt jotai vaa pitää tehdä!" tai sitte tänään ku riideltii jostai ni sanoin et mitäs synnytitte mut "pitääkö tota rutinaa oikeesti kuunnella koko elämä?" Mun ajatukset voitte vaan arvata... ei, kohta ei tarvii kuunnella. Itkettää, nää kyyneleet painaa mun silmissä kun en osaa itkeä taas.

Koitan saada tänään postattua salaseen jotain. Anteeksi, etten ole jaksanut vastata teidän kommentteihin kunnolla :/ Arvostan kun jaksatte aina tukea, arvostan sitä todella paljon♥ Ja olen niin huolissaan teistä monista, ansaitsisitte paljonpaljon parempaa.

Kysykäähän vielä kysymyspostausta varten ♥

viekää minut kauas pois

2012-02-07T22:23:00.003+02:00

Hyvä aamu: etin sukkiksia, huudan vittua vaatteille ja heitän ne lopulta lattialle. En jaksa kerätä - myöhemmin heitän ne yhtenä kasana hyllylle. Ahdistaa ja hakkaan käsiäni, kunnes saan päähänpiston - juokse vaa'alle. Ja minä juoksen. Mietin että eieieiei mitä oon tekemässä, mutta juoksen kuitenkin. Ilme oli näkemisen arvonen ku en ollukkaa lihonut vaikka olin jo syöny aamupalan ja eilen mättänyt koko päivän kaikkea. Viimeksi kävin vaa'alla siis marraskuussa ja jo vuosi sitten painoin tätä samaa luokkaa. Mut sit heti perään; liikaa kuitenkin - nythän ois hyvä alkaa laihduttamaan! En alkanu.

Matikan koe meni vituilleen. Olin about vartin-puolen tunnin päästä valmis ja loppuajan vaan yritin säveltää jotain sinne.. ei vaan kiinnosta menikö läpi vai ei. Huomenna psykan koe.

Puhuin omahoitajalle kerranki suuni puhtaaksi vaik oli vaikeeta. Miten se on niin vaikeeta sanoa ääneen mitä on miettiny ja suunnitellu ja että on kirjotellu itsemurhakirjeet. Osastoa mietittii taas ja lupas puhua lääkärille ja soittaa sitte mulle huomenna. En mä halua ja mä haluan. En mä kuitenkaan edes pääse joten turha tätä miettiä. Viimeks ku osastoa mietittii sain yöllä sen paniikkikohtauksen, tosi voimakkaan sellasen. Mitäs nyt sitten? Oon mielessäni miettiny osaston plussia ja miinuksia. Miinukset voittais. Ainut hyvä puoli ois etten pääsis tekeen itelleni mitään ja mun päässä sekin kyllä kääntyy hyväks puoleks. Ja huonoja puolia riittää: siellä on ylipaikoilla muutenkin, levotonta. Ahdistuisin muiden pahasta olosta ja itkisin koti-ikävää yksin huoneessani yöt päivät paitsi että ku on huonekavereita ni ahdistuisin vaan enemmän ku en kuitenkaan tutustuis kehenkään. Toi osasto on oikeesti ihan perseestä, kaverien kokemukset kertoo paljon ja muistot viime keväisestä itelläki vielä liian pinnassa vaikka olin siellä vaan 4 päivää. Muistan sen tuskan, itkun, sen raivon, etten tänne enää palaa. Muo pelottaa mitä se omahoitaja sanoo huomenna..

Mihin mä oon menossa? Onko jo liian myöhäistä pelastua. Nyt ainaki tekis niin paljon mieli viiltää etten tiedä mitä tästä tulee.. ei ainakaan käsiin. Ahdistus huipussa ja kirjottamisesta ei tuu enempää mitää.

Kysymyksiä kiitos♥

400 lukijaa KYSYMYSPOSTAUS

2012-02-07T11:26:00.002+02:00

Kiitoskiitoskiiiiiiiitos te kaikki ihanat 400 ♥ Tän kunniaks ajattelin jotain erikoista ja tällä kertaa kysymyspostaus. On ollu ennenki, muttei nyt vähään aikaan ja lukijoita on tullut edellisen jälkeen paljon lisää, jotenjoten.. laittakaahan kysymyksiä tähän kommenttiboksiin :) Ja kysykääkin paljon, tykkään vastailla!

KYSY! ASK! FRÅGA!♥ :)

kerro mulle jotain rauhoittavaa, joka aaveet karkoittaa

2012-02-06T09:16:00.002+02:00

9:11 Mitä voi tulla päivästä, joka alkaa suklaakeksien mättämisellä? Onko 4 keksiä ahmimista? Äiti puhuu mulle jotain, laitan musiikin kovempaa. Aamulla herätessäni olisin halunnut kierähtää alas sängystä, tuntea kovan lattian ja saada mustelmia. En jaksanut, kun en jaksanut alkaa selittelemään mitä mun huoneessa tapahtuu.

10:34 Yritin askarrella ystäville ystävänpäiväkortteja. En minä osaa edes ja vihaan itseäni enemmän. Mun pitäis siivota, mutta mä haluan viiltää, houkuttelevasti suonet kiemurtelee ranteissa. Mä haluan avata ranteet, päästää pahan ulos, toivottaa kuoleman tervetulleeksi.

11:24 Onks pakko syödä jos ei taho?

12:34 Syöty ja tarpeeks liikaa. Yritin lukee psykaa mut en tajuu mitään mistään, silmissä sumenee, ajatukset hämärtyy ja harhailee. Ja muistiinpanoista ei oo päätä eikä häntää "mantelitumakkeen toiminnalliset häiriöt saattavat aiheuttaa psykoterapian oireita".. jassoo, hyvin keskitytty, hienoa minä. Huomenna kyllä matikan koe, mutta sihen nyt on ihan turha lukea.. yritin eilen, mut luovutin tasan siinä kohtaa ku sihen ilmesty tällanen kaava.

Joo kiitti hei. Psykasta mä kyllä haluaisin vähintään kasin. Se on siis keskiviikkona.

18:17 Lagaamista, maratonpuhelu ystävän kanssa ja Sinkkuelämää - leffa. Kateellisuus Sarah Jessica Parkerin luista. Ja halu pois. Ja liikaa ruokaa ja peilissä turvonnut hamsteri.. miten voin vihata näin paljon itseäni. Miksi en vihaisi? Mitä sitten söis..? Kuolemanhalu on vaan vahvistunut koko päivän.

19:03 Alkaa pelottaa ens yö. Huomenna polille, mun tekis mieli vaan itkeä ja puhua suuni puhtaaksi. En siinä mitään menettäis ku ei ne kuitenkaan ota tosissaan eli ei oo vaaraa joutua osastolle. Sit ei ookkaan viikkoon mitään aikaa missään. Vähän tyhjä olo ku viime viikolla oli joka päivä jotain.

20:34 Pelko vaan kasvaa ja kasvaa. Yöstä ja siitä etten halua lähteä huomenna minnekään, en mä uskalla.. vatsatautia liikkeellä liikaa. Saanko mä jonkun eristyspuvun ja lääkkeitä jotka estäis oksentamasta? Vois olla turvallisempi olo. Tää jatkuva pelkääminen kuluttaa oikeesti. Nyt ku en oo muutamaan päivään käyny missään mistä vois saada tartunnan niin pelkään ruokamyrkytystä tai sitä että porukat oksentais. Eniten pelkään sitä paniikkia, kontrollin menetystä. Syönsyönsyön. Äiti tarjoo suklaata, tottakai mä otan vaikka oon koko päivän syönyt kaiken mikä tulee vastaan. Muo hävettää huomenna mennä polilleki. Miksen mä koskaan laihdu. Lihon vaan. Ois helpompaa, jos näyttäis sairaalta, joku vois joskus ottaa tosissaanki. Ainiin anyone haluisko kertoa miten selviin huomenna matikan kokeesta? 1. Miten pääsen kouluun ja luokkaan ilman että teen jotain tyhmää? 2. Miten pystyn oleen siellä kokeessa panikoimatta? 3. Miten pääsen siitä läpi? 4. Miten pääsen koulusta kotiin tekemättä mitään tyhmää ollessani pettynyt itseeni? Tällä hetkellä mä en usko tippaakaan siihen, että ketään kiinnostais, jos en oliskaan. Eli viimeinenki syy elää menetetty.

Tällanen postaus tänään.

liekki sammuu, kun siihen puhaltaa, savu nousee, lopulta katoaa.

2012-02-05T17:51:00.001+02:00

Tavoite tälle päivälle: pidä ne terät siellä laatikossa ja ranteet ehjinä. Saattais ehkä pikkuisen tehdä mieli pelleillä.

Eilen illalla tunnin panikointi nukkumaan mennessä. Availin ikkunaa, kävelin ympyrää huoneessa ja pitkin taloa. Koitin istua, tärisin, haukoin henkeä. Sit ku joskus vihdoin nukahdin ni heräsin onneks vasta aamulla seittemältä. Illalla kuitenki ennen ku rauhotuin ni olin ihan varma että joudun oksentamaan. Aina se muka tuntuu niin erilaiselta, sellaselta nyt oon vatsataudissa. Ja ahdistaa kun ei tiedä, koska oikeesti.. kevättalvi; vatsapöpöt liikkuu ja mä kuljen henkeä pidätellen kaupungilla tai missä vaan on ihmisiä. Kuluttaa tällanen jatkuva pelkääminen. En tienny että tää alkais joku päivä näin paljon vaikuttaa mun elämään. Eilen olin ihan varma että meen herättää vanhemmat ja pyydän iskän viemään päivystykseen. Oli niin sellanen olo, että joku stoppi tälle on tultava, hitto mun on nukuttavaki. Ja tää olo tulee aina uudestaan.

Näin viime yönä unta, että olin yläasteella. Ne kiusaajat kiusas muo ja mun silloista parasta kaveria. Mä oisin niin paljon halunnut puhua jollekin, mutten mä uskaltanut sanoa mitään kenellekään. Rupesin taas miettimään miksen yläasteella voinut puhua jollekin.. eikö mun muka tehnyt mieli kun nyt voisin koko ajan puhua puhua puhua kunhan joku vieras kuuntelisi. Meillä oli silloin niin mukava terkkarikin. Olisiko nyt helpompaa, jos olisin silloin jo kertonut.

En pysty kattoon peiliin ilman ettei mun tekis mieli lyödä nyrkkillä täysillä sitä peilikuvaa ja sen jälkeen niillä lasinsiruilla viiltää keho pilalle. Tällä hetkellä tää viiltelylakko tuntuu niin pirun turhalta enkä tiedä miten sen kanssa onnistuu jatkossa, mut koitan etten käsiin tekis ainakaan mitään, jos kuitenkin vahingossa parantuisin niin en yhtään enempää arpia jaksais kantaa mukanani näytillä.

Hakkaan ranteita niin, että koko käsi vihloo ja särkee. Miksi taas, miksi taas on niin paha olla että olisin valmis syöksymään kuolemaan tällä sekunnilla? Kaikki on valmisteltu sen verran tarpeeksi, että seuraavaksi kun tulee tilaisuus.. entiedä. Haluan vaan kadota niin kovasti. Tällä hetkellä haluan itkeä, huutaa, raivota ja viiltää niin syvälle, paljon syvemmälle kuin koskaan ennen. Haluan niin paljon.

Vanhemmat tuolla puhuu, lapsi riehuu, jokainen niiden sana saa mut hajoamaan enemmän sisältä. En jaksa en jaksa en jaksa. Ei mulla oo mitään odotettavaa, mitään syytä elää. Ihmiset odottaa kesää, mä pelkään sitä. Mä pelkään elää paljon enemmän kun kuolla. Päivät lipuu ohi, viikot ja kuukaudet ja vuodet. Ja mä pysyn paikallani. Illalla katsoessani ulos säikähdän, siellä on satanut lunta? Tosiaan joo on se siinä jo kuukauden ollu. Mä vissiin elän kesässä? Tänään kirjotin fbssä jotain, muutaman sekunnin päästä katsahdin siihen uudestan ja en muistanut kirjoittaneeni sitä.

Nykyään mua sattuu jos mulle sanotaan, että musta välitetään tms. Tottakai se tuntuu tavallaan ihanalta, mutta kun tiedän lähteväni niin en halua satuttaa ketään. Tuntuu että olisi parempi olla yksin. Ehkä kohta olenkin kun en koskaan jaksa pitää yhteyttä kehenkään. Olen taas niin varma lähdöstäni. Varmempi kuin ennen, ajatukset pyörii koko ajan sen ympärillä. Ei tästä yksinkertasesti tuu mitään, en pysty opiskelemaan, en olemaan ihmisten kanssa. Oon taakka, viel sieltä terapeutiltakin paikan sellaselta, joka oikeesti haluais voida paremmin. Ku mä en halua. Haluan vaan ja ainoastaan kuolla. Ei muita toiveita. Ja oon varma, että tapan itteni, päivästä en tiedä, tiedän vain että se tulee vielä. Ja jos tietäisinkin tuskinpa siitä täällä kirjottelisin.

Kaverit hei, mä oon tosi pahoillani,

oon vaa väsyny, enkä pysy jaloillani.

Pienityttö seisoo keskel helvetin liekkei,

uuvuksissa koittaa saada ittensä pois sielt.

Koittanu pitkää hymyillä, vaik vaa sattuu,

koittanu seistä vahvan, vaik kaikki kaatuu.

Ajauduin kaiken pahuuden keskukseen,

tää kaikki sit johtikin mut masennukseen.

Oon voimaton, oon heikko, en jaksa enää,

mikään ei kiinnosta, mikää ei saa hymyilemää.

Tää sattuu, eikä valoa näy missää,

oon kahlittu, köydet käsissäni kiristää.

Sana - Liekki sammuu

sairasterve?

2012-02-04T22:55:00.002+02:00

Mun ihana kulta 4vee on täällä. Yritän hymyillä ja olla normaali, mutta hetken päästä huomaan vain kuullostaneeni keski-ikäseltä nipottajalta. "Leikitään piilosta." "Emmä jaksa." "Otetaan yhdet palat viel suklaata." "Eikä oteta." Oon hirvee ja pakenen omaan huoneeseeni ja painan pään polviin. Porukat on saunassa ja tää leikkii yksinään kun en jaksa avata ovea ja pyytää tänne, vaikka toinen selvästi tossa oventakana odottaa että huomaisin. Oon yksinkertasesti kamala ihminen. Miten paljon mä haluaisin jaksaa.

Oon miettiny etten osaa ajatella että oisin sairas. Ajattelen että tää on se elämänkatsomus, että vaan oon tällanen, oon muuttunu tällaseks ja mun ajattelutapa on muuttunu. Mä haluaisin uskoa, ettei näin ois, että voisin joskus vielä haluta elää, mutta nyt se tuntuu tosi kaukaselta. Olisko siihen kuuluisaan parantumiseen eka askel ehkä sairauksien hyväksyminen? Se nyt on tosiasia että nää on sairauksia, mielen sairauksia. Vaikka musta tuntuu miten tyhmältä kirjottaa tästä asiasta ku tiedän että monien mielestä nää on vaan sellast angstiteinipelleilyä. Ja välillä musta itestäkin. Mutta kun ei se oo niin ja tästä asiasta mulla tuntuis ajottain olevan niin paljon saarnattavaa.

Sovittiin eilen sen terapeutin kanssa, jonka luona oon käyny, että aletaan psykoterapia. Nyt vielä kelalle paperit, lääkäriltä ja multa ja sitte odottelemaan vastausta. Terapeutti sano et sille on tullu niitä päätöksiä kahesta viikosta neljään kuukauteen. Sovittiin, että siinä odotellessa käyn satunnaisesti. Nyt seuraavaks meen kahen viikon päästä ja tässä välissä käyn polilla ihan normisti kerta viikkoon omahoitajalla + lääkärillä sit lääkkeitten takii joskus. Ja jos kela nyt päättää korvamaan alkaa ni se on sitte psykodynaamista psykoterapiaa 200 kertaa yhteensä. Ekat kaks vuotta 80 krt vuos eli kaks kertaa viikossa miinus lomat ja vikana vuon yhteensä 40 krt = kerran viikos miinus lomat. Ja ennen tota korvauksen saamista siis pitää ite maksella noita.. tosin mulla on sairasvakuutus joku sellai lapsena tehty eli saattaa sieltä saada ne, pitää kokella. Ja ehkä kuulemma vois ne omavastuutki saada aina sieltä! Ne tekee kuukaudessa noin kuuskymppiä eli yks kerta periaatteessa. Nytte ku oon käyny kolme kertaa ni sain 180€ laskun... isii:).

Nyt kyllä nukkumaan, mun ainut toive tällä hetkellä on etten heräis koko ajan ja vähän vähemmän niitä tärinäpaniikkeja kun viime yönä, kiitos. Alkaa väsyttää tällanen ihan oikeesti, huomaa et on ihan pöhkö olo ku yöllä tunteja vaa tärissy sängyssä istuen/maaten. Viime yönä keksin muuten et muohan vois alkaa ällötyttämään menkat. Joo öö tota terve? Ei sitä verta koskaan niistä käsistä ja reisistä sitte ookkaa tullu. Joten nukkumatti tänne kiitos tervetuloa. Ja veisitkö nää itsetuhoset ajatukset jonneki helvettiin samalla?

2012-02-03T21:28:00.000+02:00

Eilinen meni sitte pikkase yli viel illallaki. Paskin päivä ikinä? En tiiä melkein uskallan sanoa et oli. Ilta meni kyyneleet silmissä itsemurhakirjettä kirjottaessa. Multaki löytyy kyyneleet joo, mutta missä tilanteessa, sillonko hyvästelen mun rakkaimpia ihmisiä.

Tänään oli ihmeen ahdistusvapaa päivä, kunnes nyt sitten. Voin vaan yrittää arvailla mihin tää johtaa. Viime yön nukuin paremmin ku varmaa kuukautee yhtäkää yötä. Saanen epäillä et tää yö ei mee ihan yhtä hyvin. En pysty kirjottaan enempää tältä ahistukselta. Ootte rakkaita♥

mä en pysty hengittämään

2012-02-02T20:26:00.001+02:00

Mä en tiedä tuleeko tästä kirjottamisesta mitään, mut pakko purkaa. Jotenkin outoa kirjottaa ku tietää yhden tutun lukevan tätä. Ei siitä sen enempää, alko vaa pelottaa et mistä mut tunnistaa, mitä jos kaikki tunnistaa mut?

Pää vaan hajoo just. Ihme että oon ees tässä. Varmaan paskin päivä ikinä. Koko päivän ollu ihan järkyttävän paska olo ja huippua on se etten tiedä miksi? Tiedän vain mitä pelkään, muttei se voi tällasta aiheuttaa. Oikeestaan jo eile illasta alko. En taas millää meinannu nukahtaa, ketipinorhöyryissä täällä vetelin ja en meinannu pysyy pystyssä mutta koska ahdisti ni en saanu unta ni oli aika mielenkiintonen olo. Ja yöllä heräsin kolmelta ja valvoin yli tunnin täristen sängyssä ja kivasti olin onnistunu raapimaanki käteni näemmä. Sit aamulla vitutti ihan hieman toi -22 + järkyttävä tuuli johon piti lähtee kävelee ja muutenki ahdisti syystä x? En tiiä suunnittelin vaan reittejä miten oisin voinu kävel johonki mettää ja jäätyy lumihankeen. Ja sit kaupungil panikointi vaa pahenee ja kävelen sinne sun tänne ja jotenkin selvisin ravitsemusterapeutille. Se meni kai ihan ok. Sit menin kouluun vaikka taas oli huono olo ja pelkäsin oksentavani. Jopa tunnille menin vaikka miljoona kertaa mietin, et jos lähden raiteille ja niin. Olin sitä koko päivän suunnitellu jo ja kauhee tappelu siitä ittensä kanssa.

Noo sitte seuraava tappelu ylhäällä koulussa porraskuilun vieressä.. miten se voi houkutella niin paljon? Siinä oli liikaa ihmisiä ympärillä taas kerran ja sain hillittyä itteni ja menin tunnille vaikka edelleen ahdisti ku pientä hiirtä kissojen takaa-ajamana. Ihana vertaus. Sain kirjotettu varmaa kaks lausetta mitään ajattelematta ja koko ajan tuli jotain virheitä, sanoist jäi puolet pois tai jotain. Tosiaan kopsattuna taululta. Osaan. Sit lopputunnin taistelin sen kanssa et lähdenkö juokseen siitä sinne portaisiin vai en. Onneks? en kehdannu ja istuin kiltisti ja mietin mitä teen tunnin jälkeen. Koko tunnin siis tuijottelin vihkoa ja olin kännykällä facessa.. nii ja piirtelin jotai kuvioita. En saanu sanaakaa selvää ja jos satuin vilkaseen taululle ni se asia näytti mulle ihan täysin vieraalta. Yritin kirjottaa kauppalistaa, mut siinä vaiheessa ku siinä luki "omenoita, jogurtteja" en pystyny kattoo niitä enää vaa oli pakko kääntää se sivu. En muista mitä ajattelin, varmaan etten ansaitse ruokaa? Sit tunti loppu ja muo vaan pelotti ihan sikana lähtee mihinkää. En uskaltanu eka mennä portaista ku pelkäsin itteäni (tai sitä etten kuolis siitä kuitenkaa) ja menin jonneki istuun hienosti ja vartin siel istuin polvet koukus (osaan selittää). En tajunnu mistää mitää, ihmiset käveli ohi. Sit sain jonku hetkellise paremman olon? koska lähin pois kiltisti kävelin ne portaat alas.

Että silleen, kaamee selitys mist ei taatusti saa mitään selvää. Jos omahoitaja ois viel ollu töissä oisin soittanu sille, mut mitä sekään auttais? Ei mitään. Huomenna ois terapeutti.. en vittu jaksa lähtee yhtää mihinkää. Iskän kanssa äsken autossa antoisat keskustelut ku selitin jotai etten pääse matikast läpi "ootko sä sit tehny jotain.. tai siis... voisit siis syyttää vaa itteäs vai?" Noniin tottahan se on.

Mietin otanko Ketipinorin vai en.. mä en vaan jaksa yhtään kohtausta enää tai mitään muutakaan ja toi ei ainakaan auttanu oo?. Tuntuu että odotan sitä romahdusta, taistelen sitä vastaan ja jossain vaiheessa sit teen jotain, onnistun tai en. Toivon, että teen sitte jotain 'järkevämpää' ku toi tänpäivänen, koska en haluu jäädä henkiin, epäonnistua.

Ihmiset sanoo, että pilaan niiden elämän, jos teen jotain. Mä toisaalta tiedän, mutta kovempana huutaa se ääni, joka sanoo ettei kukaan susta välitä eikä jää kaipaamaan. Ja toisaalta tuntuu hirveältä sanoa tää mä en jaksa välittää. Oon itsekäs. Niin sairaan itsekäs, sairas ehkä olen, ehkä en? Ehkä tää on elämänkatsomus eikä sairaus. Elämänkatsomuksesta ei voi parantua. Ja mun oman elämänkatsomuksen mukaan mun ainut tehtävä on kuolla. Ainut tapa miten voin auttaa. Oon taakka. Onhan se selvää että jos maapallo muutenkin on kuolemassa liikaan ihmismäärään, ei minun kuolemasta yksinkertaisesti ole kuin hyötyä. Ajattelen näin oikeesti. Mutta pientä masokistisuutta vissiin löytyy kun haluan kiduttaa itseäni vielä elämisellä vaikka tiedän kuolevani. Sekavaasekavaasekavaa mun ajatuksissa.

Ja sitten on se joku pieni osa jossain kaukana joka haluaisi apua. Toivoo että vastuu itsestä ei olisi itsellä. Vastuu siitä mitä aiheuttaa muille. Toivoo mahdottumuksiaa ja tukehtuu kokonaan. Mitä lopulta jää jäljelle?

Mitä mä oon tekemässä, kuka mä? Kuka mä oon ja missä oon ja mihin menossa, mitä tapahtuu. Mitä mun pitäisi tehdä, entä mitä mä tuun tekemään?

i want it over by now

2012-02-01T22:00:00.000+02:00

kahvia ja suklaakakkua
liikaa ihmisiä ympärillä
muttei oikeastaan kiinnosta
mielen valtaa liian moni tunne
vallitsevana tyhjyys
ikkunasta avautuu kaupungin keskusta
ihmiset poikkoilevat sinne tänne ristiin rastiin
kaikilla on kiire
en ole mukana elämässä
se juoksee liian kovaa
minun halutessa nukahtaa ikuiseen uneen
salmiakkipurukumin maku suussa
voisin haluta istua tässä loputtomiin kirjoittamassa
takana tuttu päivälukiosta
ei oikeastaan kiinnosta mitä ajattelee
"ai tuokin on elossa" varmaan
jos kokeilisi pysyä täällä
hyväksyisi olevansa sairas
ja yrittäisi parantua?
jos vain jaksaisi
jokainen soluni haluaa pois
onko jo liian myöhäistä
omahoitajalle mumisen hiljaa totuudet
joita en koskaan uskonut pystyväni ääneen sanomaan
polilta lähtiessä muo pelottaa taas
itseni kanssa yksin jääminen
miksen luota itseeni yhtään
muut senkin edestä

Päivällä kahvilla kirjotettua. Selvisin polille ja sieltä pois, kouluun ja kotiin. Olo edelleen täyspaska enkä jaksa kirjottaa. Kuvat kertoo paremmin ku tuhat sanaa.

2012-02-01T12:05:00.000+02:00

miten voi sattua näin paljon
olo on maailman lihavin
ahdistus huipussa
huudan äidille jostain turhasta
ja haluan viiltää ranteet auki
enemmän kuin koskaan

ei aavistustakaan miten ikinä selviän polille asti
antakaa mun lentää pois

lääkäristä ja pahasta olosta

2012-01-31T19:45:00.001+02:00

Matikan tunnilla taistelen kuolemanhalua vastaan. Juokseeko pois luokasta ja hyppää porraskuiluun. Alkutunnista kirjotan vielä muistiin. Ei niistä mitään selvää saa mutta kirjotan kuitenkin. Loppua kohden huomaan kirjoittelevani vihkoon minipienellä käsialalla pyyntöjä haluan pois en jaksa enää jne. Opettajan ääni kuuluu tasaisena taustalla, olen omissa maailmoissani enkä tajua mitään, koska en pysty kuuntelemaan. Vilkaisen taululle numeroiden sekamelskaa ja en tiedä edes mistä aiheesta puhutaan, varmaan jotain todennäkösyyslaskentaa ku tilastot&todennäkösyys-kurssi menossa. En todellakaan pääse sitä läpi. Yks suoritus per jakso? Hienoa minä. En uskaltanut lähteä pois luokasta, koska pelkäsin muiden katseita. Vaikka se olisi ollut viimeinen kerta kun he näkevät minut. Estikö tämä pelko minua hyppäämästä?

Lääkärillä tänään 20minuuttia.. kauhee kiire koko ajan jonnekin, puhus päälle ei kuunnellu paskaakaan ku yritin selittää näistä kohtauksista. Lääkkeitä ei kuulemma voi määrätä oikeen ku noita kahta jo kokeltiin eikä ne auttanu. Kattos jotenkin syyttävästi. Onko se mun vika ettei kaks paskaa lääkettä auta? Yritti saada irti vastauksen siihen miksi oloni on pahentunut? Mistä vitusta minä tiedän. Vastasin, etten osaa sanoa oikein, mutta ehkä se voi vaikuttaa että nyt ois pitkä kevät edessä ja mistään ei tuu mitään. Lääkäri nauraa ja sanoo et olihan se sama syksylläkin? Ehdotti melatoniinia, sanoin että mullahan on sitä jo. Eihän melatoniinia edes auta kun on paska olla? Miten voin enää yrittää saada kunnon apua kun edes lääkärin mielestä ei mitään vakavempaa olo. Ei se kysyny masennuksesta, ei itsetuhosuudesta, ei mitään. Ja ei kuunnellu ku yritin niistä ahdistuskohtauksista selittää. Helppo määrätä oikeet lääkkeet ku ei tiedä mihin ne määrää? No sit lopulta sain Ketipinor 25mg. Ei se sitäkään kovin mielellään kirjottanu, mutta kirjottipa kuitenki. Mulla on nii epätoivone olo, koska tää lääkäri on mulla varmaan sihen asti ku oon 20. Mahtavaa. Ton mielestä oli tärkeempää kysyä miltä äidin masennus tuntuu musta ja kun en osannu vastata ni sitä analysoida, kun kysyä multa miten mulla menee. Mä nyt toivon että tosta Ketipinorista ois jotain apua, koska sitten varmaa saa enää muita lääkkeitä "ku alaikäsillä nää on vähän sellasii et vanhempien kans pitäis puhuu ja muutenki ja blablabla" ja perkele. Puhu sitte niitte vanhempie kaa? Ei kyl tuntunu olevan ihan siitä kiinni.

Mulla on nyt vaan niin sellanen olo, et no ihan sama sitten, jos ei lääkärinkään mielestä mitään ongelmaa tunnu olevan ja apua ei saa ni ei sitte älkää auttako vaan naurako päin naamaa. En vaan jaksa enää yhtään kohtausta yöllä enkä päivällä. Enkä tätä kuolemaa vastaan taistelua. Voisin tasan nyt hypätä junan alle. Hyppäisin, jos ois mahollisuus. Ajattelen koko ajan itsemurhaa. En enää oikeesti jaksa taistella tätä vastaan. Enkä voi luvata mitään. Mitä mä sanon huomennaki polilla. Jos mä sanon et oon niin valmis tappaamaan itseni aina välillä, et jos sellanen olo tulee ku oon kaupungilla ni se on sitte heippahei. Sanonko mä niin? Mitä se tekee... puhuu lääkärille joka ei ota tosissaan. Enkä mä tiedä mitä se hyödyttäisi jos puhun? Ehkä olen vaan hiljaa ja kuolen jos kuolen tai elän jos elän.

millä tavalla voisin itsestäin mä jättää jotain mitä minullekin annettiin

2012-01-30T22:19:00.001+02:00

Hei te ihanat 376! Kiitos. Mä en ikinä voi kiittää teitä tarpeeksi. Siitä että olette olemassa, siitä että tuette muo. Teidän kommentit oikeesti auttaa, ne saa mut tuntemaan edes hetken, että joku välittää. Te olette ihan parhaita oikeasti ♥ Kiitoskiitoskiitos!

Mulla on mukamas paljon kirjotettavaa, mutta tuntuu että unohdan puolet.. tosi tärkeetä siis. Olin tänään siellä psykoterapeutilla toista kertaa. Puhuin aika paljon ollakseni minä. Silti tuli niitä hiljasia hetkiä ja musta ne on tosi kiusallisia ku toinen vaa tuijottaa suo etkä tiiä mihin kattoa tai mitä sanoa. Mut ne meni suht nopeesti ohi ja se tavallaan vaikutti siltä, että se haluaa antaa mulle tilaa ajatella jos vielä tulee mieleen jotain. Jotenki toi johdattalee aika hyvin ja kuuntelee kanssa. Mutta muo vaan itkettää ajatuski, etten näkis omahoitajaa enää. Se on kuitenki se ihminen, jolle mun on kaikkein helpoin puhua. Ehkä tostakin vielä tulee.. mä toivon. Eihän mun alussa varmaan kovin helppo tolle omahoitajallekaan ollu puhua?

Tänään ku kävelin pysäkille rupes taas oksettaan ja pelkäsin sitte sitä. Se on niin epätoivonen olo.. sellanen mitä mä teen ku mikään ei kuitenkaa auta. Olin ottanu uuden migreenilääkkeen ja sit alko jossain vaihees puristaan kurkusta ihan sikana. Sellasta pistelyä ja puristuksen tunnetta. Se kuuluu ton sivuoireisiin.. tosi ihanaa. No eipähän migreeni ainakaa päässy päälle.

Äsken iskä osti mulle ja äitille kaupasta suklaalevyt. Oon syöny jo 5/8 riviä.. ahdistaa. Mä niin haluisin lopettaa syömisen, miksen vain pysty? Onko mulle tulee jotain järkeä sen suhteen vai mitä tämä on. Enkä mä edelleenkään tiiä mikä on normaalia. Onko normaalia vetää suklaalevy kerralla?

Vissiin järkeä tullu viiltelynki suhteen. Viikko viiltelemättä JA kävin tänään ostamassa sellasta arpivoidetta apteekista kuin Kelo-cote. Mä niin toivon että se auttais, koska nää arvet on hirveät. Se makso 22,60 sellanen kuuden gramman pieni putkilo.. Kilohinta joku melkeen neljätonnia, että ihan jees. Mutta tän rahan voi säästää sidetarvikkeista ja mätöistä. Joo? "Kelo-cote on väritön, itsestään kuivuva silikonigeeli, joka häivyttää merkittävästi keholla näkyviä arpia. Kelo-cote pehmentää ja madaltaa koholla olevia arpia ja vähentää niiden punaisuutta. Lääkärit suosittelevat arpien hoitoa silikonigeelillä". Toi siis käy vähän kaikenlaisiin arpiin, mut sit siellä apteekissa ku multa kysyttii et tarviinko apua ja sanoin sit mitä etin ni se alko vaan selittää et joo tää on tätä mitä käytetään leikkausarpien hoidossa. "Jooo..." ja kaunis hymy. Oikeesti siis ei oo pelkästään leikkausarpiin, en tajuu miks se sano tolleen. No mutta nyt laitoin ekan kerran sitä ja vaan toivon, että auttais. Eihän arvet koskaan mihinkään kokonaan lähde ja toisaalta miks pitäiskään? Jos tästä selviin ni nehän on merkki siitä etten oo antanu sairauden tappaa muo ja oon taistellu päänsisäsiä mörköjä vastaan ja voittanu. Ja aion ne kantaa. En ylpeänä, mutta en aio hävetä niitä. En tiedä vieläkö ensi kesänä uskallan.. jos punaisuus häviää niin ehkäpä? Mutta nyt en kyllä enää viillä käsiin PISTE. Mielellään ei jalkoihinkaan tai mihinkään muualle. Ei tää välttämättä pidä, mut aina voi koittaa. Onko jollain teistä btw kokemusta arpien hoitotuotteista, saa kertoa!

Luin koulussa vapaaehtoisesti psykan kirjaa ku odotin tunnin alkamista. Menin tunnille ja melkein jaksoin koko ajan keskittyäkin. Bussissa luin vähän lisää. Oli hyvä olla sen suhteen, että sai tehdyksi jotain.

Huomenna lääkäri. Vihdoin. Tätä on odotettu ikuisuus ja nyt pitäis oikeesti sitte saada kaikki ulos ja toivoa että saa oikeat lääkkeet. Tätä paskaa en ainakaan syö. Kunpa se ymmärtäisi tällä kertaa.. muuta en nyt toivo. Mutta oikeesti haluan edes nukkua kunnolla heräilemättä. Viime yönäkin 3 kertaa.. tosin nukahdin melko nopeasti aina uudestaan vissiin, ei mitään suurempia paniikkeja. Kunpa ensiyökin menis edes jotenki ok.

Sinne meni se suklaalevy. Läski.

Jostain syvältä kumpuaa pienenpieni halu kokea mitä on elämä. Terve elämä. Kokea se ilo, rakkaus, elämänhalu, onnellisuus. Voisinko minäkin joku päivä vielä voin oikeasti elää? Enkä vain haikeasti kulkea päivästä toiseen muistoja kelaten uudelleen ja uudelleen, ihania hetkiä lapsuudesta. Ehkä joskus vielä niitä ihania hetkiä tulee lisää. Mä vaan toivon niin kovasti tällä hetkellä että saisin päästää irti tästä ja alkaa taas elämään.

yö vaanii, iskee veistä, antaa selkään

2012-01-29T13:25:00.001+02:00

Aivastelen ja saan vilunväristyksiä vuorotellen. Nyt oiski mahtavaa tulla kipeeks. Koko ens viikko täynnä aikoja jokapaikkaan. Ja viiminen viikko koulussa ennen koeviikkoa, enkä ees tajuu matikasta paskaakaan ku en oo pystyny meneen tarpeeks tunneille saati keskittymään siellä.

Onko se oikeesti liikaa vaadittu ettei heräis joka helvetin yö ? Viime yönä kolme kertaa. Eka kaheltatoista ja sit taisin sentään nukahtaa aika pian. Seuraavaks kakskyt yli kaks. Ravasin vessassa ja kissaa silittämässä, avasin ikkunaa, raavin jalkoja ja käsiä, pyörin ympäri huonetta, koitin istua ja tärisin vaan. Jossain kohtaa pystyin keskittymään tom&jerry-lehtien lukemiseen ja niitä pari luettuani väsytti niin paljon, että halusin vain nukahtaa. Silti oli paha olla ja se nukahtaminen oli helpommin sanottu kuin tehty, mutta joskus sitte onnistu.. Taas yli tunnin olin hereillä ainaki. Ja sitte vielä viideltä, mut sillon taisin taas nukahtaa suht helposti. Miten se on joka yö niin vaikeeta rauhottua, vaikka tietää että se nyt todennäkösesti ei ole vatsatauti kun ei oo muutamaan viime viikkoonkaa ollu vaikka joka yö ja päivä on samanlaista helvettiä. Mut siinä ei vaan oo järjellä liikaa tilaa ku se paha olo tulee ja on ihan varma, että joutuu oksentamaan ja haluais juosta kauas pois, mutta ei yhtään tiiä minne. Ja toisaalta haluais turvaan, turvaan iteltään. Haluais et joku pitäis kiinni eikä päästäis irti, vaikka toisaalta sekin vaa ahdistais enemmän. Ja päivällä näitä tulee kans.. viimeks äsken. Päivällä ne vaan on jotenki helpompi hallita. Onkohan se siitä että oksennustauti on tosi usein mulle tullu aina yöllä? En tiiä.

Ja sitten jos en panikoi oksentamisenpelossa niin mietin itsemurhaa. Tunteja öisin. Enkä saa nukuttua. Eilen illalla ennenkun nukahdin kuvittelin miltä tuntuisi mikäkin tapa kuolla. Kuvittelin hukkumista. Miten ihana olisi se tunne kun vesi tulvisi keuhkoihin ja koko maailma olisi yläpuolelle ja tietäisi pääsevänsä pois ihan pian.

Eilen illalla olin ihan varma, että laihdutan niin kauan että kuolen. Tai ainaki x painoon asti ja sitten mulla ois lupa tappaa itteni. Kattelin thinspokuvia ja kirjottelin pitkästä aikaa thinspovihkoon. Niin ja jumppasin. Tosin säälittävän vähän, mutta kuitenkin.. yhdeksän jälkeen illalla. En tiedä mistä ees sain idean ku pakkojumpannu en oo pariin kuukauteen. No tota ei voi pakkojumppaamiseks sanoa ja mulle tekis todellaki vaa hyvää liikkua.

Haluan kiduttaa itseäni niin paljon. Ansaitsen kaiken pahan, koska olen huono, arvoton, läski, ruma ja mulla ei vaan oo mitään merkitystä. Turha mikä turha. Ei musta koskaan tuu oleen mitään iloa kenellekään. Mun ainut haave ois ollu auttaa muita ihmisiä, elää sen takia, mutta mitä vittua siitäki tulee. Mun pitäis päästä joskus lukio läpi ja yliopistoon ja sieltä paperit. Joo-o ei terve kun en selvii ees kahen kämäsen kurssin kanssa ja viimeaikoina kouluun meneminen on vaan entistä vaikeempaa. Ois ihan mielenkiintosta tietää mitä tulevaisuudessa tapahtuis, jos jäis henkiin? Voisko sen takia elää, ei en mä usko että mä voisin. Sairaseläkkeelle lukion jälkeen? Kuulostaispa houkuttelevalta, mutta mä oon niin menettänyt uskoni mihinkään parempaan. Miten voisin uskoa parempaan kun kaikki menee huonompaan?

Kävin äsken ulkona kuvailemassa. En mä osannu. Kaikki kuvat oli mun mielestä ihan huonoja. "En mä osaa enää edes kuvata." Äiti: "oot vähän turhan kriittinen". Isi: "no oot kuvannu ton pihan jo sata kertaa et kyllä sä osaisit mut ois varmaan kivampaa välillä jossain muualla kuvata". Ihana kun ne edes tässä asiassa tsemppas. Mä kävelin pihatietä ja lumi narskus mun kenkien alla. Ja mä mietin että mitenköhän monta kertaa tästäkin oon kävelly. Ja entä jos nyt lähtisin enkä tulis enää takasin. Muistikortille taltioitui ne maisemat, jotka näen joka päivä. Tutut ja turvalliset. Sitä ne oli ennen. Nyt ne on tuttuja, liiankin tuttuja, mutta turvattomia. Mulla on joka paikassa niin turvaton olo. Missään ei ole hyvä olla, mihinkään ei pääse itseään pakoon. Missään en oo kotona.

Oon niin huolissaan niin monista. Miksi kaikilla menee niin päin vittua? Pelkään pahinta, jos en vähään aikaan kuule teistä mitään. Mä niin haluaisin auttaa, haluaisin osata sanoa ne oikeat sanat, halata ja lohduttaa, mutta mä en osaa, kun en edes itseäni osaa. Oikeesti pitäis rakentaa enemmän osastoja, pitäis saada parempaa lääkehoitoa, ja avohoitoa kanssa. Ihmisiä, jotka ymmärtäis ja osais ja haluais auttaa.

Miksei mikään tunnu miltään? Missä vaiheessa aloin pelätä enemmän elämää kuin kuolemista? Mistä lähtien oon ajatellu etten ansaitse kuolemaa, koska ansaitsen kiduttaa itseäni elämällä? Mitä helvettiä mun pitäis tehdä? En jaksa enää odottaa että joku muuttuu johonkin suuntaan, ku mikään ei muutu mihinkää. Tätä samaa paskaa tää on ollu jo yläasteelta. Seiskaluokalta. Siitä lähtien kaiken suunta on ollut alaspäin alaspäin ja aina vain alaspäin. Nyt alkaa tosissaan riittää, tätä on jatkunu liian kauan. Jaksanko mä tätä kidutusta enää niin kauan kuin omasta mielestäni ansaitsisin kestää sitä. Tuskin. Voisin kiduttaa itseäni maailmanloppuun asti ja silti olisin varmaan päässyt liian helpolla. Helpompaa olisi vain olla välittämättä ja tappaa itsensä, vaikka sitten jollain kivuliaalla tavalla ni tuis samalla kärsimystäkin vähän lisää.

Mä en tajua itseäni.

yhtenä iltana unohtaa pelkonsa vois

2012-01-28T18:48:00.000+02:00

Onko se liikaa pyydetty et ees yhen yön sais nukkua silleen normaalisti; nukahtaa nopeesti eikä herätä pitkin yötä. Viime yönä tosin vaan kerran, mut sittenki valvoin varmaan jonku tunnin. Raavin itteäni ja istuin ja makasin vuorotellen ja pidin valoa päällä ja pois ja koitin keskittyä kännykällä netissä olemiseen ja koitin keskittyä ajatukseen että kaikki on hyvin, mutta.. miksi se on niin helvetin vaikeeta? Pelkään että se riistäytyy joku päivä taas vielä pahemmin käsistä ja ei tääkään mitään kivaa oo. Ja ku noita kohtauksia tulee päivälläki, tosin ne sillon menee helpommin ohi.

Jo kauan on itkettäny, mutten pysty itkemään. Hirvee tunne ku kurkussa vaan kuristaa ja silmät kostuu, mutta se ei kuitenkaan purkaudu. Mulla on ikävä vaaria ja edes siitä en pysty itkemään saati sitten tästä paskasta. Ois vaan niin helpottavaa ku kaikki tuis ulos - jotenkin muuten kuin viiltelemällä. Se itkeminen ois niin paljon terveempi keino. Itkisin mielummin vaikka viikkoja putkeen ku oisin tälleen, etten pysty. Siitä on jo puoltoistavuotta ku pystyin itkemään pahaa oloa, sen jälkeen siltä osalta on vaan ollu tyhjää tyhjää tyhjää.

Päivät lipuu ohi, aika lipuu ohi enkä mä saa siitä kiinni. Kahdeskymmeneskahdeksas tammikuuta kakstuhattakakstoista. ? Justhan oli joulu. Ihan eilen. Justhan mä vaihdoin iltalukioon. Justhan yläaste vasta loppu. Ei siitä montaa päivää tunnu olevan ku olin se koulukiusattu ja kaikki ongelmat alko. Mihin tää aika häviää ja mitä mun päässä tapahtuu kun en tajua mistään yhtään mitään. Päivistä oon kanssa ihan sekasin. Perjantai? Sunnuntai? Eiku lauantai se taitaa olla.

Tällä hetkellä oisin niin valmis luovuttamaan lopullisesti. Haluan ranteet auki. Taidan nyt mennä saunaan kiduttamaan varpaitani nostamalla ne kattoa kohti ja heittämällä liikaa löylyä. Sen jälkeen voisin syödä jotain paskaa. Mitä väliä miten lihava olen kun tapan itseni?

salaisesta blogista

2012-01-27T10:39:00.001+02:00

Elikkä mulle on tullu aika paljon kyselyjä tosta salasesta blogista. Oon tosi monelle laittanu kutsuja, mutta lukijoita on tällä hetkellä 35 eli kaikki ei vissiin sit kuitenkaan lue sitä? Ja ois tosi kiva tietää, että ketkä lukee ja ketkä ei ja jotain tietoja myös lukijoista kun en haluais antaa sinne kutsuja ihan kelle vaan.

Eli jos haluat jatkaa salaisen blogin lukijana tai haluat liittyä lukijaksi, kerrothan? Annathan myös sähköpostiosoitteesi jos et ole vielä lukija ja kerrot jotain itsestäsi ja miksi haluat lukea toista blogiani. Ja hyväksykää ne kutsut/ruvetkaa lukijaks, että oikeesti tiedän ketkä lukee. Saatan poistaa lukijoita, joista en tiedä mitään, koska siellä on kuitenki sellasia kuvia joita en halua koko maailman näkevän. Mainitsehan, jos et halua kommenttiasi julkaistavan!

Anteeks tää sekaannus, mutta haluan vihdoin jotain selvyyttä tähän asiaan.

tämä kaivo on pimeä kaivo

2012-01-26T19:19:00.000+02:00

Enpä oo saanu tännekään kirjotetuks. Enkä oo menny kouluun. Enkä oo tehny vittu mitään järkevää. Eilen en uskaltanu mennä kouluun ku meillä oli sijainen ja pelkäsin et tehtäis jotain pari- tai ryhmätöitä; että joutuis puhuun. Tänään en menny kouluun. Eiku menin. Kiipesin ylös ja tuijottelin porraskuilusta alhaalla kiiltävää lattiaa. Mikään ei ois pystyny estään. Siinä oli vaan yks tyttö vähän kauempana. Seisoskelin sitte siinä varmaa vartin ja viis minuuttia ennen tunnin alkua rupes ahistaa ihan helvetisti ja lähin pois.. Mitähän ne muut oppilaat ajatteli.. Muo vaan pyörrytti ja oksetti ja maailma heitteli silmissä. Lähin sieltä pois ja juttelin yhen ihanan kanssa facessa ja soitin yhelle toiselle ihanalle ♥ ja oloki helpotti jossain vaiheessa hieman. Kävelin vaa ympäri kaupunkia ja jäädyin. Lähin aikasemmalla bussilla ku oli tarkotus ja soitin iskälle et tulee aikasemmin hakee. Vähän ne äidin kanssa kyseli. Iskä: lintsasitko? Minä: ennn, oonhan mä ennenki tolla bussilla tullu! Miks se on niin vaikee kertoa et on paha olla?

Tiistaina olin yhen psykoterapeutin arviointikäynnillä. Se oli tosi mukava ja mun oli aika helppo puhua sille, vaikka vähän mietin et miten tyhmää on heti vaan kertoo kaikki itsemurha-ajatuksia unohtamatta. Mut kai ne sitte on tottunu. Sovittiin aika ens viikolle, jollon mulla niitä aikoja riittääki: maanantai terapeutti, tiistai lääkäri, keskiviikko omahoitaja, torstai rav.terapeutti ja perjantai terapeutti. Tehohoitoa.

Viime yönä heräsin joskus kolmen aikaan ja valvoin joku 1-2 tuntia. Eka oli huono olo, mut se sit meni nopeesti ohi. Sit rupesin miettiin kaikkee paskaa ja suunnittelin itsaria kunnes sit joskus nukahdin. Ärsyttää ku nää yöt on alkanu oleen tällasia tosi levottomia.. heräilen vaan koko ajan ja panikoin ja nään jotain sairaita unia.

Hitto ku haluis jaksaa koulussa ja päästä joskus läpiki, mutta ei ku ei pysty ees menee tunneille. Haluisin hakee kesätöitä, mut mitä siitäkää tulis? Viime vuonnaki olin siel yhen päivän ja ihan vitun sekasin koko sen ajan. Ja sit sain sairaslomaa. Muutenki tää on niin epätoivosta, muuttuuko mikään koskaan milloinkaan ikinä? Oon niin väsyny tähän. Yhtään panikointia en jaksais, tai muutakaan. Haluaisin turvaan iteltäni. Päästäkää mut pois täältä vankilasta.

tässä mielessä käydään outo näytelmä

2012-01-24T11:01:00.002+02:00

Piti sitte paskoa oikeakin käsi oikein kunnolla eilen... Oli sen arvosta? Monta viiltoa vierivieressä kauniisti rivissä ja nyt koko käsi paketissa ja särkee ihanasti. Mutta kun se tunne kun se iho repeää.. miten ees voin näin sairaasti rakastaa sitä? Ja kun veri nuolee käsivartta ja tippuu paperille lammikoksi. Eilen meni vähän yli - teki vaan mieli silpoa koko keho ja niitä viiltoja vaan tuli terän rikkoessa yhä uudelleen käteni. Sairasta paskaa.

katsoessaan ulkopuolelta
itseään ja mitä on tekemässä
ja minne se on menossa
pitäisikö jotenkin reagoida
olotila normina
tila joka määritelmän mukaan voi kestää jopa vuosia
jos siinäkään ehtii parantua
Apulanta - Karman Laina

Välillä mietin että pitäiskö joskus herätä.. tajuanko itsekään miten kaukana elämästä olen? Jos on vähääkään parempi hetki niin saatan havahtua nähdessäni käteni. En minä halua olla tässä. Tuntuu niin hullulta että musta ollaan huolissaan. Edelliseenki postaukseen kommentit.. pyydetään soittamaan kriisipuhelimeen. Okei, minäki pyytäisin jos näkisin joltain muulta tällaista tekstiä, mutta itsestäni en vaan osaa olla huolissaan. Mikä ois pahinta mitä vois käydä? Itsemurha? Sehän ois parasta.. tais löytyä syykin miks en oo huolissani itestäni. Oon minäkin muista, mutta mä en oo niin huonossa kunnossa enhän?.

every nightmare has the end

2012-01-23T14:15:00.002+02:00

Maanantai. 13:38. Mä en jaksa, enen. Vittu tää on oikeeesti niin paskaa. Pitäs lähteä kouluun. Tai no kahen ja puolen tunnin päästä. Pitäs taas selvitä yhestä päivästä lisää ja mitä sitten? Illalla nukahtaa yöllä heräten paniikkiin ja huomenna taas herätä ja sama alusta. Tätä mun elämä on ja tulee aina olemaan; pakkoa. Ei mitään muuta. Ahdistus tuntuu tosi fyysisenä, masennus kanssa. Kuristaa kurkussa ja ympärilläni kalvo, joka ei anna liikkua. Laahustan paikasta toiseen ja äidille murahtelen vastaukseksi, koska en jaksa. En tiedä miten ikinä tuun jaksaan käveleen pysäkille asti. Itkettää koko ajan, mutten kuitenkaan saa itkettyä. Lukko estää kyyneliä valumasta. Mietin vain miksi minä ja miksi olen tässä. Miksen saanut elää normaalia nuoruutta. Olla kavereiden kanssa ja tehdä hulluja asioita. Istun vaan kotona tietokoneella tai nukun sängyssä. En harrasta liikuntaa. Syön tai en syö.

Tää ei voi jatkua näin. Jotain on tapahduttava. Ja mä tiedän, että siihen on vain yksi ratkaisu. Silmissä sumenee. Hakkaan jalkaani tuoliin, pystyisinkö lyömään niin kovaa että luu murtuisi? Kuinka paljon verta pystyisin vuodattamaan ilman, että kuolisin verenhukkaan? Koska mut löydettäisiin jos tappaisin itteni jossain keskellä mettää? Miksi mä edes mietin tällaisia?

Oon varma siitä, että tää maailman on ihan täyspaska paikka. Oon surullinen, koska liian monella menee liian huonosti. Mä pelkään muiden puolesta, mutten itseni. Olen varma, että ansaitsen kaiken kivun ja haluankin satuttaa itseäni mahdollisimman paljon ennen kuolemaani. Toisaalta mietin, etten ansaitse kuoleman tuomaa helpotusta. En ansaitse mitään niin hyvää.

Minuutit vaihtuu. Mä en tee yhtään mitään. Aikaa ei saa takaisin. En mä haluakkaan. Haluan jo lähemmäs kuolemaa. Koko ajan pääsen. Mutta missä ja milloin ja miten. Erilaiset vaihtoehdot täyttää pääni enkä osaa valita. Haluan vain päästää irti, luovuttaa lopullisesti. Ja samalla pelkään niin paljon, etten onnistuisikaan. Jäisin neliraajahalvaantuneeksi. Ei, en mä jää. Teen sen niin, etten varmasti jää. Kyllä mä pystyn. Vaikken jaksaiskaan niin pakko jaksaa. Se on viimeinen juttu, joka pitää jaksaa. Sen jälkeen ei mitään.

Hengitys pätkii ja en jaksa liikkua. Sormeni hädintuskin liikkuvat. Musta ei enää saa ehjää. Nää palasten sirpaleet on jo liian kaukana toisistaan. Oon luopunut toivosta ja odotan vain sopivaa hetkeä häipyä kokonaan. Mikään ei voi enää pelastaa. Tuijotan peiliin ja nään vieraan ihmisen kasvot. En tunne itseäni. Ehken ole enää olemassa.

i've been running these streets for too long now

2012-01-22T20:01:00.001+02:00

Väsyttää niin paljon, mutta haluun kuitenki koittaa kirjottaa jotain. Laadusta en lupaa mitään.

Eilinen kusi ja ihan kunnolla. Ekaks viiltelin sillon päivällä.. ja sit sama illalla. Ja olin koko ajan vihanen itelleni ku iho ei auennu tarpeeks. Verta tuli kyl ihan kiitettävästi. Mutta.. koska tää on taas menny tähän että muo ei vois vähempää kiinnostaa mitä teen käsilleni? Tiiän, arvet jää, mutta muo ei kiinnosta. Haluan vaan syvempiä ja leveempiä haavoja ja vittuunnun huonojen terien kanssa. Haluan jotain terävämpää.

Olin äsken leffassa A:n kanssa. Muo vaan itketti koko ajan ku yritin pysyä sen perässä kaupungilla ja koittaa hymyillä ja vaikuttaa normaalilta. Se tietää liikaa, mutta silti mä yritin esittää. Tällä kertaa se ei oikein sujunu niin hyvin enää, toivon ettei A huomannut mitään. En halua huolestuttaa. Yhteisiä suunnitelmia ja mun ajatukset "en mä elä sillon enää". Mietin miten A ottais sen ku kuulis et oon kuollu.

Ei vaan jaksa hymyillä ja nauraa. Niin teennäinen olo kun jollekin nauro. Musta tuntuu etten ees osaa enää nauraa kunnolla? Vaan jotain teennäistä paskaa koko ajan.. kuulostan varmasti niin pelleltä. Ja siellä leffateatterissa oli niin suuret ongelmat taas että ostaako poppareita vai karkkeja vai ei kumpaakaan. Ostin sit ne pienet popparit ja söin kokonaan..hyihelvetti sanoo pää, mutta mä koitan jättää sen huutelut omaan arvoonsa.. Siel leffassa meinas paniikki iskeä, mut sain sit itteni rauhottumaan ja pystyinki iha hyvin keskittymään sihen leffaan.

Haluun vaan satuttaa itteäni. Saunassa heitän niin paljon löylyä että varpaat meinaa syttyä tuleen (siltä se tuntuu) ja kun haen ruokaa ja otan haarukan niin haluaisin tunkea sen syvälle käteeni. Viiltelyhalusta ei varmaan tarviikkaan puhua edes. Haluisin olla koko ajan yksin ku en jaksa sitä kyttäämistä ja sitä etten voi tehä mitään tyhmää, mut sit taas toisaalta muo pelottaa olla yksin ku ajatukset on mitä on ja mulla on liikaaa keinoja mietittynä millä se henki lähtis hyvin helposti. Ja näitä paniikkeja en oikeesti jaksais enää yhtään.. Miks joka helvetin yö? Viime yönäkin valvoin tunnin peläten oksentamista ja täristen sängyssä. Ja taas sama fiilis jo nyt.. mä en vaan oikeesti jaksa. Enkä jaksa viiltääkään ainakaan nyt.. katotaan vaan ni mitä yöllä tapahtuu. Ja en uskaltanu ottaa migreenilääkettä ku pelkään et siitä tulis oksennus, vaikkei se edes oo siellä sivuvaikutuksissa ainakaa yleisimmissä ja noitte lääkkeittehän pitäis lievittää migreenin oireita ja joillakin se oksentelu voi olla yks oire. Ettäjoo. Otin sit vanhan lääkkeen, jota oon uskaltanu ennenki syyä. Nooo... ehkä mä vielä uskallan.

Nyt on vaan niin pölö olo. En yhtään tiiä mitä pitäis ajatella mistäki ja ahdistaa hirveesti ja koitan vaan pysyy kasassa ja normaalina porukoiden edessä. Pärjäilkää te kaikki ihanuudet. Kiitos, että olette olemassa ♥

jalkapohjamme verillä aivan

2012-01-21T14:27:00.001+02:00

lojun sohvalla lämpimän peiton alla
katson vanhoja salkkareita äidin ostamalta dvdltä
mä seison sillalla
veteen heijastun
kyyneleet yrittää valua
ja lasittunein silmin tuijotan tyhjyyteen
ja mietin miksi olen tässä vieläkin

Porukat lähti tädin viiskymppisille ja mä oon täällä kissan kanssa. Mummo ei oikeen pidä ideasta etten oo siellä mukana, mutta.. musta tuntuu että vaan pilaisin kaikkien juhlafiiliksen angstaamalla ja pelleilemällä syömisten kanssa. En haluu ees tietää mihin seki ois päättyny jos oisin sinne menny tällä fiiliksellä.

Soitin eilen yhelle terapeutille ja sillä oli tilaa. Sain ajan jo tiistaille. Kuulosti tosi mukavalta ja lisää kerron salaisen blogin videopostauksessa (: Kunpa se nyt ois kanssa sellanen kenen kans sujuis et pystyis alottaa sen terapian. En jaksais enää ettiä ja kituuttaa käymällä kerran viikossa polilla. Oon muutenki alkanu miettii sitä osastoo taas vakavemmin. Tällä hetkellä muo ei kyllä oikeesti otettais sinne, en sais ees lähetettä saati et pääsisin sisään. Mut jos rupeen saamaan noita paniikkikohtauksia ni porukat ei kyllä kato muo kotonakaa. Mut eihän niitä nyt sellasia pahoja oo ollu ku se yks koko yön kestävä sekoaminen. Ossalla vaa sais lääkitykset kuntoon ja ois apu koko ajan saatavilla. Mut en mä haluu toisaalta ku siel on niin levotonta ja jos pärjään kotonaki ni parempi antaa ne osastopaikat niille jotka tarvii välttämättä.

Mulla on taas joku ihme et voisin vaan puhua koko ajan jonkun kanssa. En porukoiden tai kenenkään liian tutun. Voisin vaan puhua niitä ja näitä. Mä en sit tiiä ketä sellanen ihminen olis, mutta bussissa ku kattoo ku tyyliin yläastelaiset puhuu niiden opettajien kanssa tai jonkun puolitutun. Ne istuu vierekkäin ja vaihtaa kuulumisia samalla kun mä hukun yksinäisyyteen ja annan musiikin huutaa korvilla. Ja toisaalta haluaisin just puhua jonkun terapeutin tai omahoitajan kanssa. Mut ensviikolla saan. Ja haluisin vaan että joku halais ja pitäis kiinni, ois joku jonka olkapäätä vasten vois itkeä. Mutta sekään ei saa olla vanhemmat tai kukaan liian läheinen. Jotenki toivon että joku ottais vastuun pois multa tästä sairaudesta ja itsestäni. Joku kertois että nyt et helvetti mee sinne kouluun ja keskityt vaan parantumiseen. Tai jotain. Ku mä en osaa enää tehdä mitään ratkaisuja, varsinkaan oikeita. En mä tiedä mikä kannattaa. Olis paljon helpompaa jos joku päättäis mun puolesta.

Odotan ja pelkään että koska romahtaa. Tänään kaks viikkoa viiltämättä. Ihan hirveen pitkä aika. Toisaalta lyhyt. Tekee niin paljon mieli kusasta sekin. Ja nytku on koko päivän yksin. Ja about joka yö herään pahaan oloon ja raavin käsiä ja sekoan, mutta nyt ne menee sentään aika nopeasti ohi. Enkä uskalla mennä kouluun ku pelkään että menetän kontrollin ja tapan itteni. Miten pelkään nykyään vähän kaikkea.. enkä uskalla tehä mitään? Oksentamista ja kontrollin menetystä. Tai musta tuntuu että toi kontrollin menetys liittyy vähän kaikkiin pelkoihin. Oksennus tulee eikä sitä voi kontrolloida. Se on pelottavaa. Pelkään sekoamista, etten hallitse mitä teen. Mielummin olen yksin kuin kavereiden kanssa. En halua kertoa olostani ja vähän on pakko, jos on jonkun kanssa, koska esittäminen ei enää meinaa onnistua. Ja kun ahdistus iskee se todella iskee. Haluan vain juosta pois, mutten tiedä minne. Haluan vain juosta niin kauan että lysähdän maahan. Ja satuttaa itseäni. En pysty tekemään tiettyjä asioita, kuten rauhottamaan. Minun on pakko liikkua.. heiluttaa jalkoja.. käsiä.. tehdä jotain. Pakko ravata jotain pöytää ympäri. Mulla ei oo todettu paniikkihäiriötä, mut mun mielestä tää alkaa pelottavasti kuulostaa siltä. Ei tää voi jatkua näin. 31. päivä on lääkäri. Pitäis pystyä kertomaan vihdoin miten mulla oikeesti menee, koska tää esittäminen tai sen yrittäminen vaa pahentaa kaikkea. Mut kotona on pakko esittää. Mikä siinä onkin niin vaikeeta näyttää vanhemmille että nyt sattuu.

Oon miettiny että mikä mut vielä pitää hengissä. Useimmiten se on varmaan se, että tiedän että mä pystyn aina tappamaan itseni, se ei koskaan ole liian myöhäistä. Mutta jos tapan itseni niin on liian myöhäistä päästä takaisin. Sinne junaradalle pääsee aina takaisin. Jotenki lohduttava ajatus. Ja se, etten voi menettää mitään elämälle. Kuolemalla taan voin menettää elämän jos sellanen on olemassa. Vaikka mä tiedän toisinaan hyvinki varmasti, että tuun lähtemään oman käden kautta niin mä en tee sitä vielä. Mä voin kiduttaa itseäni elämällä ja ehkä mä vähän haluankin nähdä mihin tämä tästä menee.. odotanko että tämä vielä pahenee? En tiedä, musta tuntuu että ajattelen nykyään hieman liikaa. Sellanen off-nappi ajatuksiin ois aika kätevä. Mutta ei voi kyllä parantua ilman ajattelemista. Mutta enhän mä voi parantua.

//edit. hups. se siitä viiltelylakosta.

kuule mun huuto hiljainen

2012-01-19T22:10:00.000+02:00

Joki on puhtaan valkoisen lumen peitossa, siellä täällä vähän sulaa ja jokapuolella heikkoa jäätä. Joen varrella kulkee polku. Koiranulkoiluttajia, lenkkeilijöitä, opiskelijoita matkalla kotiin. Ja mä istun yhdellä monista penkeistä. Joen toisella puolella autoja, ihmisiä - liikettä. Ihmiset menee kotiin, kauppaan, harrastuksiin, elokuviin. Ihmiset elää ja liikkuu ja minä olen ihan paikallaan. Ihan eristyksissä, jäänyt elämän vauhdista jälkeen. Enkä enää saa kiinni. Kyyneleet yrittää puskea läpi muttei kuitenkaan lasittunein silmin tuijotan tyhjyyteen. Mietin veteen hyppäämistä ja liian monia muita keinoja. Ja tämä kaikki kun mun piti olla matikan tunnilla. Mutta enpäs ollut ku en saanu itteeni sinne vaan kiertelin siinä ympäristössä ja vaihdoin mielipidettä viiden sekunnin välein. Sit kaveri tuli kaupungille onneks ni ei tarvinnu yksin seota. Ja lopuks kävin vielä hesellä syömässä ranskikset ja ostamassa pähkinöitä ja suklaata nyt oon jo syöny sen levyn. Mä oon niin naurettava. Ja koko ajan tietenkin aivan paniikissa et jos joku tuttu näkee ja muutenki mitä ihmiset ajattelee ja siinä hesen kassalla varsinkin.

Mut mä en luovuta näin helpolla. En hitto luovuta tälle syömispaskalle. Mä en vaan osannu ajatella että se ois näin vaikeeta. Nyttenki vaan tunnen kaikki ihrat käsissä ja mahassa ja haluisin jumpata, mutten vaan jaksa. Haluan nukahtaa mutta pelkään herääväni pahaan oloon. Miks tää kaikki on niin perkeleen vaikeeta.

Huomenna vois vaikka siivota.. täällä ei oikeesti kauaan pysty elämään. Mä en taas jaksa mennä suihkuun. Hampaat pesin sentään jotenkin. Ällöttää ku naama vaa räjähtää käsiin ja niska varsinki ja hiukset rasvottuu ja oon niin ällöttävä muttei jaksa kiinnostaa.. ku ei huomenna mihinkää tarvii mennä ees. Kynnetki pitäis laittaa. Eipä mikään muukaan oikeen kiinnosta. Siinä yks syy miks se syöminen on niin vaikeeta. Ku en mä haluu elää pitkään ja en nää mitään syytä miks mun kehon pitäis saada ravintoaineita ku mähän vaan haluan itelleni kaikkea pahaa. Ja skippaan koulun ja en kyllä tuu pääsee matikkaa ikinä läpi. Itkettää koska tohon kurssiin mun piti panostaa. Tilastot ja todennäköisyys. Tarvitaa jos hakee psykaa lukee. Mutta en mä pysty ku muo ei kiinnosta. Mitä järkeä koko helvetin opiskelussa on ku mitään en opi, mitään en pysty tekemään? Miks äiti saa sairaslomaa masennuksen takia (varmaa mun vika et sen masennus pahentus), mutta mä en? Miks mun vaan pitää jatkaa. Äiti ei oo itsetuhonen ja se koko syksyn oli töissä ja tykkäski olla siellä. Miksmiksmiks mä en saa hetkeäkään levähtää. Ei mun oikeesti pitäis kahesta kurssin kanssa olla tässä kunnossa mutta mä oon.

Ja mitä mä voin tehdä? Päättää parantua? Voi kun se meniskin niin. Mä oon niin yrittänyt. Oon ollu viiltämättä ja koittanu sitä terveellistä syömistä, mutta ei.. mä en jaksa. Kaikki on vaan niin turhaa ja mä oon niin väsynyt taistelemaan. Katon kurssitarjotinta ja muo itkettää taas - liikaa kursseja suorittamatta.. sanakokeita, aineita, esseitä, kokeita, koeviikkoja, kirjoitukset. Mistä helvetistä mä löydän voimaa ku tästä ei tuu mitään edes parin kurssin kanssa? Ja en saa niitäkään läksyjä tehtyä. Ja sitten mä taas mietin, että jos mä vaan oonkin laiska ja keksin tän pahan olon ja ei mulla oo mitään ongelmia oikeesti. Ehkei kuitenkaan, mutta mä en oikeesti tiedä mitä mun pitäis tehdä. Haluisin vaan saada levätä.. mielummin kotona, mutta vaikka sitte ossallaki. Mutten mä saa sitä saikkua, koska se vaan siirtää ongelmia ja onhan toi osittain totta. Mutta montako tuntia, päivää, viikkoa mä enää kestän, jos tänäänkään en uskaltanut enää mennä kouluun kun pelkäsin hyppääväni sieltä portakoista alas. Koska siitäkin tuli niin iso juttu.

Ahistaa vaan koko ajan ja itkettää ja tekee niin paljon mieli antaa terän vierailla iholla. Niin arvoton olo "en merkitse mitään kenellekään voin siis aivan hyvin tappaa itseni". Mä vihaan tätä maailmaa ja se vihaa muo. Ja jos mä nyt sanoisin taas jotain polilla ei ne mitään uskois koska en oo tehny ennenkään mitään. Saisin ees uudet lääkkeet tai jotain tarvittavia, mut turha kuvitella. Mun vaan pitää jaksaa jaksaa ja jaksaa. Jos ees joku ottais joskus tosissaan muutenki ku sillon ku saan paniikkikohtauksen. No ei kai tässä enää kauaan mee tällä vauhdilla ku meen pelleilee jotai - sitte varmaa uskotaan. Ellei oo myöhästä. .

Oon kuunnellu koko illan tätä. ♥

things are not what they used to be

2012-01-19T12:58:00.001+02:00

Kiitos teille kaikille ihanille ja anteeks ihan hirveesti että mun vastaaminen teijän kommentteihin kestää. Mun täytyy myöntää etten vaa oo jaksanu vaikka miten haluaisin :(

Olin äsken neurologilla migreenin takia ku yleislääkäri pyysi meneen sinne sitte seuraavaks. Sain kahta erii migreenilääkettä ja burana600sta. Ja ensimmäiseks kotona googlaan et miten noi lääkkeet vaikuttaa jos ottaa yliannostuksen. Se lääkäri oli tosi kiva sellanen joku neljäkymppinen nainen ja sille oli helppo puhua ku piti tästä masennuksesta ja ahdistuksesta sit tietenki mainita kanssa. Mut että muo hävetti siinä kohtaa ku otettii verenpaine.. annoin sit oikeen käden ku ei siinä oo ku muutama näkyvä viilto ja yritin peitellä toisella kädellä mutta kyllä se sit huomas.. "ootko sä viiltäny?" "joo...". Ei hävettäny ei toki. Mut vielä mä opin oleen häpeemättä näitä, mun on pakko. Sitte ku ne on parantunu. Mutjoo nyt on ainaki noi lääkkeet tossa ja tulipahan mukavasti aamulla kävelty jo joku 6 kilsaa ku pysäkille pitää kävellä.

Ja vieläki pitäis kävellä kerran ku kouluu pitää men. Iskä lupas sit illal sentää hakee pysäkiltä. Muo ei yhtään huvittais mennä sinne ku en tajuu matikasta paskaakaan ja en vaan jaksa hymyillä ja esittää jotenki onnellista.

Viime yö oli taas jännä. Heräsin joskus yheltä ja tottakai kun en muutakaan syytä keksinyt sihen aikaan heräämiselle ni mullahan oli sitte se vatsatauti taas. Jooei, mutta yli tunnin jaksoin panikoida ja kädessä ~~kauniit~~ raapimisjäljet muistoina. Aamulla sama jatkus. Jännitin varmaa sitä lääkäriä koska sen jälkee helpotti ees hiukan.

Kauhee mulla on ikävä mun vanhoja kavereita. Tai ikävä ja ikävä. No joitain. Näin eilen kaupungilla mun entisen parhaan kaverin, josta oon täälläki puhunu. Mut meidän välit meni rikki jo seiskaluokalla ja nyt ei pystytä puhumaankaa toisillemme tyyliin. Onneks ei olla enää samassa koulussa (viime vuos oltiin viel samassa päivälukiossa). Kuitenki kaikki ne muistot palas mieleen ku se oli siinä ja sen äiti kanssa. Tuijotin vaan maahan ja halusin olla näkymätön. Sit tänään aamulla näin bussissa sellasen ratsastuskaverin, joka on muo vuotta nuorempi mut joskus oltiin kans tosi paljon yhessä ja kaikkee. No se istu yksin mut luki jotain kirjaa ni en sit tietty uskaltanu mennä sihen. Toivon et se ei huomannu muo. Että oon säälittävä. Ja äsken ipodista tuli tää biisi ja mulle tuli ihan hirvee ikävä yhtä sellasta kaveria jonka kanssa on nii paljo muistoja mut ollaan kans erkaannuttu ja liikutaan ihan eri porukoissa. Tai mä missään porukoissa liiku, mutta se liikkuu. Ja mä vihaan niitä ihmisiä kenen kanssa se on. Oon reilu, mutta siis osa niistä on just mun kiusaajia.

Soitin eilen yhelle psykoterapeutille - ei tilaa. Soitin äsken toiselle - ei vastannu. Epätoivosta. Nyt tekis vaan mieli kusasta syömiset (no vähän kusasjo) ja viiltelylakko (koht kaksviikkoa) mut ei sais. Mun ainut motiivi kaupungil lähtemisee on et voi men ostaa kaikkee shaissee. Ei taas näin. Ja mun niskat kuolee - ne vaa ratisee ja rutisee koko ajan ku niit kääntelee. Ja muo itkettää muttei oo kyyneleitä. Tää on taas niin veitsenterällä tanssimista, että tiedän ettei putoamiseen tarvita paljon mitään.

tämä kaivo on pimeä kaivo

2012-01-17T21:37:00.001+02:00

Mä en jaksa enkä halua. Miks kaikki kaatuu taas päälle? Samaan aikaan ku yritän syödä terveellisesti mun tekis vaan mieli kusasta kaikki ja vetää miljoonakiloa kaikkea paskaa. Peilailen solisluita ja haluan niin kovasti nähdä ne paremmin, sulattaa kaiken läskin niiden ympäriltä. Tuntuu että vaan lihon ja turpoan ja leviän joka paikkaan ja haluaisin olla syömättä edes koulu'päivän' ajan, mutta listan mukaan pitäis syödä välipalaa. Ja ruokakaupassa iskä valittaa about kaikesta mitä haluan. Siis sellasia terveellisiä. Se ei oo koskaan tyytyväinen mihinkään. Yritäppä tässä nyt sitten syödä terveellisesti.

Tää kaikki ahdistaa jotenkin niin suunnattomasti tällä hetkellä. Mietin vaan, että miksimiksimiksi miksi minä? Koulun käytävällä istuessani tuijotan tyhjyyteen ja on joku maailman epätodellisin ja lamaantunein olo. En millään olis meinannu jaksaa kävellä pysäkille, jokainen askel painoi varmaan satakiloa. Tuijotin maahan ja teki niin kovasti mieli itkeä. Koko päivän on tehnyt. Enkä edes tiedä mitä. Sitä että elän.

Olin siis koulussa jopa. Heti ekana mietin vaan että hyppään tosta porraskuilusta. Muutama askel siihen viereen sitte nopeasti kaiteen yli ja hupsis hyvästi elämä. Houkutteli niin paljon, mutta en uskaltanu ku siinä oli sen verran ihmisiä, että ne ois huomannu ja ehtiny tyylii ottaa jaloista kii ja sit oltaiski oltu suljetulla. Se tunne on oikeesti aika pelottava ku tajuaa et vois tehdä sen nyt. Pelottaa etten selvii ees kahesta kurssista tässä jaksossa.. en pääse ikinä tällä vauhdilla pois lukiosta.

En mä tiedä.. kaikki tuntuu vaan ihan helvetin turhalta. Koulu ja kaikki. Kävin polillakin mutisemassa jotain ja hymyilemässä kauniisti vaikka oikeesti oisin halunnu kertoa miten paljon haluan kuolla poispoispois. Ei vaan huvittanu puhua.

Hajottaa ja niin paljon tekee mieli tehdä jotain tyhmää, mut mä haluan vaan viiltääviiltääviiltää syvälle syvemmälle. Mä haluan niin paljon etten tiedä jaksanko taistella sitä vastaan enää tänään. Nyt ois vaan paras mennä kiltisti nukkumaan ku ajatukset on mitä on ja ainut mitä haluaa tehdä on repiä ittensä miljooniksi palasiksi. Mutta en mä niin viisas oo että menisin.. ei tietenkään. Mitä kaikkea järkevää mahdankaan tehdä.. itsemurhakirjeiden kirjottaminen on aina yhtä mielenkiintosta.

Vihaan itteäni niin paljon ja on niin ulkopuolinen ja niin epätodellinen olo etten osaa kuvailla. Nään nauravia ihmisiä. Oon ihan varma että ne nauraa mulle. Kiitos koulukiusaamistraumat. Oon nähny muutamana päivänä mun kiusaajia ja aina mun tekis vaan mieli mennä pokkana silleen "kiitos että pilasitte mun elämän" tai jotain. On tosi vahva tunne siitä että ihmisten mielestä kuuluisin hautaan enkä tänne, että voisin yhtähyvin kirjoittaa tämän lauseen näin: Minun kuuluisi olla muidenkin mielestä kuollut. Välillä tuntuu että olen näkymätön, välillä ihan liian näkyvä, mutta koskaan en kuulu yhtään mihinkään. En oo ikinä kuulunu.

Miks tän pitää mennä näin.. miks niin monella on niin paha olla.. voi mä haluaisin osata auttaa.. ja mulla on ihan liianhirveeisokamala ikävä lost girliä! ♥ Nähtiin eilen osaston ikkunasta ku se ravitsemusterapeutti on siel samassa rakennuksessa.
Tappakaa mut kiitos. Mä en jaksa taistella itteni kanssa.

syömisestä

2012-01-17T11:10:00.000+02:00

Mä en oikeesti ikinäikinä ois uskonu että siitä ravitsemusterapeutista ois mitään hyötyä. Saati sitten et saisin sen jälkeen tällasen ihme parantumismotivaation ja oisin opinkin siellä jotain. Jotenkin se, että joku ammattilainen sanoo se samat asiat suoraan sulle ni se auttaa tajuamaan et mitä helvetin terveydellä leikkimistä tää kaikki syömishäiriöpaska on.

Ensimmäinen oivallus joka on tullu on se, että terveellisestä ruuasta oikeesti tulee täyteen ja sitten ei tee mieli ahmia. Ja oon tyyliin vuorokauden yrittäny parhaani syömisten kanssa ja nyt jo! Oon ihan hämmästyny. Toki se täysnäinen olo saa sen äänen huutamaan päässä 'vitunläskisyövähemmän' ja luo illuusion että ei koskaan sais syödä itteään täyteen edes silleen normaalisti. Syömishäiriö yrittää puskea jokaisesta mahdollisesta kolosta; leivän päälle ihan vähän vaan rasvaa - sen verran että voi sanoa että on laittanut rasvaa ja juustosiivut mahdollisimman ohkasiksi ymsyms. Mutta mä huudan sille takasin ja otan kuitenkin sitä juustoa, vaikka sitten vähän mutta otan kuitenkin. Ja se olo kun on syönyt silleen terveellisesti ja kunnon ruokaa - se on voittajaolo! Sen takia jo kannattaa tsempata.

Ja jos sen takia kannattaa tsempata niin niitä muita syitä löytyy ties kuinka paljon! Niin paljon, että kun niitä alkaa miettimään unohtaa jo ne syyt miksi pitäisi olla syömättä. Tietysti, koska eihän ne ole mitään syitä. Ne on vitun paskan sairauden keksimiä. Ja se syömättömyys ruokkii sitä sairautta ja se on kierre, josta vaan pitää päästä eroon, jos tässä maailmassa haluaa elää. Vaikken haluakkaan niin silti haluan yrittää nyt.

Kunnon ruokaa oikeesti saa syödä ihan reippaasti - lihomatta. Saa syödä itsensä täyteen ja saa ne kaikki vitamiinit ja muut. Kun taas jos säästää kaikki kalorit ruuista herkkuihin niin ei koskaan saa itseään täyteen (muutakun se ällötysähky) ja ei saa mitään tärkeintä ravintoaineita, joita tarvitaan solujen muodostumiseen. Ja ruoka on oikeasti hyvää ja monipuolista!

Eikä herkuttelua todellakaan saa unohtaa. Se kuuluu ruokavalioon, vaikka päivittäiseenkin. Ravitsemusterapeutti itsekin sanoi joka päivä tarvitsevansa sen jonkun herkun. Ja siinä ei ole mitään väärää. Me tarvitaan niitäkin. Oletukseni siitä että ammatti-ihmiset ovat jotain yli-ihmisiä, osottautui täysin vääräksi. Ja samoin luulin, että vastassa on hirvittävän tarkka ihminen joka sanoo että näinnäin ja näin eikä noin. Ja käskee noudattamaan lautasmallia jne. Mutta ei kun juuri päinvastoin, minun käskettiin unohtamaan kaikki lautasmallit yms ja etenemään hitaasti kohti terveellisempää ruokavaliota. Päivä kerrallaan ja päiväksi pariksi kannattaa juurikin ottaa uusi haaste. Minä aloitin maitotuotteiden lisäämisestä. Ja sain vielä korvata maidon jogurtteihin kun sanoin etten halua juoda maitoa.

Se mikä mut herätti oli mm. tieto siitä että saan viikossa sen verran kalsiumia kun pitäisi saada päivässä. Ja et muutenkaan en oikeen saa mitään tärkeitä ravintoaineita mm. rautaa (siks syönkin rautatabletteja - niistä haluan vielä eroon!). Ylipainonenki voi olla vakavasti aliravitsemustilassa. Se ei oikeesti oo kiinni siitä painosta. Vaikka miten paljon muo hävetti ilmottautua ravitsemusterapeutille kun en oo tarpeeks laiha ja blabla nii oikeesti oon ilonen että menin ja alan tajuta ettei se oo se paino. Ja se sanokin että tosi hyvä että tulit. Mä en oikeesti tajunnu että syön näin päin persettä.

Mun suurimmat motivaatiot on ulkonäkö (hiukset, kynnet, hampaat ja iho lähinnä) ja yleinen jaksaminen. Ja se, että sitten siitä terapiastakin saisi enemmän irti kun jaksaisi keskittyä parantumiseen. Ja tää viha syömisten kanssa leikkimistä kohtaan vaan kasvaa päivä päivältä. En mä halua upota enää yhtään syvemmälle siihen paskaan kierteeseen. Mä aion nyt oikeasti yrittää näiden syömisten kanssa. Yrittäkää tekin, ei tässä voi menettää mitään!

tahdon uuden elämän vihdoinkin sen käsitän

2012-01-16T23:10:00.000+02:00

Just nyt oisin tosi onnellinen sellasesta koneesta joka vaan kirjottais mun ajatukset tähän. Ei millään jaksais liikuttaa edes sormia, muttakun haluaa purkaa päätään. Ja ehkä hyvä ettei mikään kone kirjota mun ajatuksia, koska niistä kipeimmistä en oo tänne valmis puhumaan. En kenellekään, en ikinä.

Se ravitsemusterapeutti oli tositosi mukava. Ihan oikeesti se ei vaan saarnannu jostain rasvoista yms vaan sain oikeesti hyödyllisiä neuvoja ja ateriasuunnitelman silleen pohjaksi. Parhaita vinkkejä oli just se et ei saa liikaa kerralla yrittää ja ei mitään ääriterveellisyyttä että kaikki lautasmallit yms pitää unohtaa, koska sitte sihen kyllästyy tosi helposti. Ja herkutella saa niin paljon ku mieli tekee niitten kunnon ruokien päälle. Mut sit ei enää ees tee niin paljon mieli niitä. Ja öö kaikkee muutaki sain kyllä irti siitä käynnistä ja meen kahen ja puolen viikon päästä uudestaan. Ja nyt mulla on motivaatiota tohon syömisiin panostamiseen, oikeesti!

Mun jalat kuolee ihan just.. oon ollu tyyliin 12 tuntii pois kotoa ja istunu vaan tunnilla, polilla ja ku kävin syömässä salaattia (joka oli ihan sairaan pahaa, jotain kuivunutta kanaa). Ainaki on tullu liikuttua... kävin shoppailemassakin ja löysin kerranki jotain - kuvia salaisessa blogissa! Ja nautin busseissa istumisesta. Hymyilin vauhdin kiihtyessä ja katsellessani jäällä luistelevia ihmisiä. Menin tahallani sellasella bussilla jolla kestää kauemmin. Toisaalta edes naaman jäädyttävä pakkanen ei saanut muo tuntemaan olevani elossa.. ihan ku odotan vaan että jotain tapahtuu. Pommi tippuu päälle tai jotain. Tai sit teen sen ite. Ihme tulitauko mun päässä? Kauhee koomaolo vaan. Ja masentaa.

Keskeytin nyt sen ruotsin kurssin.. menin vaa sen tunnin jälkee sinne luokkaan ja sanoin et mä varmaan lopetan sen. Se vähän kattos kysyvästi ja ihmetteli et eiks se edellinenki kurssi hyvin sujunu, ku sanoin et nyt ei oikeen suju. No sanoin sit et njoo mut on vähän ongelmia. Ja se kiitti et ilmotin. Muo nolottaa ja hävettää mut onpahan ohi. Stressasin sitä ihan sikana. Ja mulla on kaks kurssia vaan tässä jaksossa.. nyt ihan oikeesti.. miks oon näin heikko.

Huomenna poli ja taas yheks tunniks kouluun.. öitä murut♥

Että mun tekee mieli satuttaa.. nähdä se repeävä iho. Mut en mä saa.

enkä tiennyt et voisi näin väsyttää kun tulee pimeämpää

2012-01-15T22:24:00.000+02:00

Apua miten teitä on jo 350, mistä te ihanat tuutte ♥? Kiitos kaikista ihanista sanoista ja lauseista. Tsemppaatte muo niin älyttömästi etten ikinäikinä voi kiittää teitä tarpeeksi. Tässä aloin miettiin et kuin paljon oikeesti oon saanu blogin kautta ystäviä. Blogin ulkopuolella oon tutustunu 10 bloggaajaan. Musta se on älyttömän paljon ja kaikki aivan mahtavia ihmisiä ♥

En oo kirjottanu kolmeen päiväään ja nyt onki sitte kirjotettavaa sen verran että tästä saattaa tulla melko pitkä postaus.

Perjantaina eka siellä polilla meni ihan jees. Sain lopussa neljän eri terapeutin nimet ja numerot ja mitä niitä googlasin ni yhellekkää en oo innokas soittamaan edes. Tosin sille voisin, jonka ite löysin netistä.. ku vaan uskaltais ja sais aikaseks.

Viikonloppu meni rakkaan ystävän kanssa ♥ Miten joku voi olla niin ihana kun kyseinen henkilö? Antaa maailman ihanimman yllätyksen (itseaskarreltu sellain söpö kirja missä on kaikkea ihanaaaaaaaa) ja piirtää yöllä kolmen aikaan kuvallista tarinaa masennuksesta ja vakuuttaa että edessä on kaikkea ihanaa. Kiiitos vielä ihanuus! ♥ Me käytiin leffassa, herkuteltiin, pelailtiin tätä (oon ihan koukussa!) ja juteltiin kaikkea. Oli siis ihana viikonloppu ja nauroin enemmän kuin aikoihin. Mulla on jo ihan hirvee ikävä vaikka siitä on reilu tunti ku 'erottiin'. Ja mulla on kans ihan hirvee ikävä lost girliä, mutta toivon että saa siellä osastolla parasta mahdollista hoitoa!

Alunperin mun piti mennä sinne ystävän luo, mut äiti ei uskaltanu päästää. Sit meijän piti mennä laivalle, mut juteltiin äidin kans ettei tee mulle kovin hyvää välttämättä siellä oksentelevien ihmisten pelossa olisin vaa. Mulla oli vaa sellai olo et pilaan kaiken, mut nyt sitte ku oliki kiva vklp ni en jaksa tollasii ajatella.

Syömiset sit tietenki ahistaa vaikka miten oon koittanu tapella niitä ajatuksia vastaan, mutta ei - päässä raksuttaa kalorilaskuri kovempaa kuin aikoihin ja vaa'alle astumisesta käydään taas kunnon taistelut. Haluis liikkua mahdollisimman paljon (muttei jaksais millään) ja mahassa kurniva nälkä saa olon taivaisiin.

Valitettavasti on muutenki ollu niitä huonompia hetkiä. Sekä sellasia älyttömiä oksennuspelkoja että niitä itsemurha-ajatuksia yms. Mutta enemmänki ois voinu joten oon ihan tyytyväinen. Pelkään vaan koko ajan että menetän kontrollin itteeni uudestaan niinku sillon yks yö.

Huomenna ravitsemusterapeutille.. pelottaa vähän enemmän ku tarpeeks, mutta onneks oon kuullu siitä vaan positiivista. Se on samassa rakennuksessa ku se ossa missä olin joten seki vähä pelottaa ku pitää mennä sinne. Ja tiistaina polille.

Oon miettiny sitä koulua nyt niin paljon ja tullu sihen ratkasuun että lopetan noista kolmesta vielä yhen kurssin. Mulla on sit kaks ainetta tässä jaksossa. Mutta mitä järkeä opiskella vaan sillä periaattella että haluaa vaan ne läpi? Mitä sitte ku on kirjotukset ja ei oikeesti osaa mitään ja pitäis ite opetella. Siit ei tuis mitään. Enkä saa menty ees sinne tunnille tai tehty niitä tehtäviä mitä pitäis ja blaa. Huomenna vois mennä sanoon sille opettajalle että lopettaa sen kurssin. Tai no eka vois kysyä, et onnistuisko se jotenki ettei kävis tunneilla ollenkaan. Tosin tuskin sekään onnistuis ku ei oo mitään voimia itseopiskeluunkaan. Enkä mä tiedä mitä mä sille opettajalle aion selittää.

Mä en oo viiltäny nyt viikkoon. Oon vaa raapinu ja hakannu itteäni (sillon ti-ke -yö erityisesti). Nyt tekee mieli ihan hirveesti ja en tosiaan tiedä mihin tääkin ilta päättyy.

Äh ku haluis kirjottaa enemmänki ja ois asiaa, mut ei pysy pää kasassa.

Ootte rakkaita <3

lähtisin mut se vaan ei mee enää niin

2012-01-12T10:29:00.000+02:00

Mä en tiedä miten voisin kiittää ikinä tarpeeksi teitä ihania lukijoita jotka aina jaksatte kommentoida ja tsempata, ootte parhaita ♥ Ja koska demissä oli taas syntynyt keskustelua näistä angstiblogeista niin edelleen painotan että kirjottaisin tätä vaikkei mulla olis yhtään lukijaa tai kukaan ei ikinä kommentois. Ja kun joku sanos ettei tällasia voi ottaa tosissaan ku netissä kirjottelee julkisesti ni siis joo kaikkihan näkee nää tekstit, mut näistä on mut ainakin helvetin vaikee tunnistaa? En laita itestäni kuvaa, en kerroa nimeä, en asuinpaikkaa ja yritän muutenkin piilotella sitä kuka olen ja aina mietin, että ei kai muo voida tunnistaa. Weheartitista laitan kuvia tasan sen takia, että kun noita lukijoita nyt sitten kuitenkin on niin on varmaan kivempi lukea tekstiä, jossa on kuvia kun tällasta kirjoitanyhteenpötköönkaiken.com tyylistä. Ja kuvat tosi usein kertoo paremmin kun miljoona sanaa. Mutta ennenku tästä tulee samanlainen vitutuspostaus, ku tosta jonka kirjotin jo aikasemmin samasta aiheesta niin sanon että jokasella saa olla oma mielipiteensä, mutta tarviiko sitten lukea tätä blogia jos se herättää niin paljon vitutusta?

Eilinen meni loppujen lopuks sitten ihan hyvin - ainakin siihen yöhön verrattuna. Aamulla viel sain samanlaisia kohtauksia ja äiti sano et sen tekee pahaa kattoa ku raavin itteäni ja et miks haluan satuttaa itteäni ja illalla sitte mennään sinne päivystykseen, mut sit jotenki rauhotuin. Äiti soitti viellä toisen kerran omahoitajalle ja se halus taas puhua mun kanssa. Sovittiin vielä aika perjantaille. Jotenkin musta tuntuu niin helvetin säälittävältä ku ollaan vaa soiteltu sinne koko ajan ja pyydetään jotain aikoja, mutta ku haluisin vaan pysyä järjissäni enkä joutua osastolle. Muo on nyt ruvennu ihan älyttömästi pelottamaan se, että saan tollasia kohtauksia jatkossakin etten pysty hallitsemaan itseäni. Ja omahoitajaki sanos, että ei siitä osastosta mulle ois niin hyötyä. Se voi helpottaa hetkeks, mutta ei se oo mikään pitkäaikanen hoitomuoto. Illalla kävin jopa yhellä tunnilla koulussa. Muutaman kerran tuli sellanen huono olo ja kaikki vaan sumeni ja raavin käsiäni pysyäkseni koossa. Oisin varmaa lähteny sieltä kesken, mutta se on vaan niin vaikeeta kävellä siitä kaikkien ihmisten edestä että istuin loppuun asti siinä. Mitään en kyllä oppinut paitsi hyviä itsemurhan tekotapoja ku puhuttiin jostain miten ihminen kuolee heti ja kivuttomasti, jostain teloituksista yms. Ei siitä sen enempää, mutta voi vaan arvata että siinä kohtaa minäkin olin kuulolla.

Eilen menin jo ysiltä nukkumaan ja nukahdin heti (edellisyön tunnin-kahden yöunet♥), mut sit heräsin joskus ennen kahtatoista ja katoin kelloa ja olin ihan paniikissa heti, että nyt se on se oksennustauti, muuten en heräis tähään aikaan. Tärisin ihan holtittomasti, kännykkä ei meinannu pysyä kädessä ja oisin vaan halunnu juosta herättämään äidin. Mutta sitten mietin, että ne oikeest veis mut päivystykseen ja mä en halua ni sen voimalla sain taisteltua sen ahdistuksen pienemmäks. Puhuin hetken ihanan ystävän kanssa facessa ja rauhotuin ja nukahdin uudestaan ja heräsin vasta puol kymmeneltä. Eli nukuin joku kakstoista tuntia. Teki ihan hyvää.

Eiliset syömiset jäi oksennuspelon takia johonkin kolmeensataankaloriin ja voi vaan taas arvata, että heräskö siitä ihana laihdutusinspiraatio. No tänään syön kyllä enkä anna tolle periksi taas.

Viiltelylakko on muuten pitäny, osittain senki takia, että noi kyylää koko ajan ja en oikeen saa olla rauhassa, mut osittain ihan senkin takia että mulla on nyt motivaatiota siihen. 5 päivää ilman terää.

Näin eilen S:n pysäkillä. Sen parhaan kaverin kanssa. Ne oli tulossa samaan bussiin. Me vaan moikattiin ja ne jäi sinne kauemmas. En mäkään sitten viittinyt mennä sinne, kuuntelin vaan musiikkia ja olin facessa ja meinasin alkaa itkemään. Bussissa ne istu silleen peräkkäisille penkeille, että oisin voinu mennä S:n viereen, mutta ei.. menin toiselle puolella ja en jaksanut hymyillä yhtään enkä puhua. Rupesin puhuun kaverin kanssa puhelimessa ja melkein onnistuin unohtaan että ne oli siinä. Nyt mulla on hirvee olo siitä kun en jaksa ees mun yhden parhaan kaverin kanssa olla. Okei se johtu siitä, et vihaan sitä sen kaveria.. mut silti.

Mun piti huomenna mennä mun ystävän luo tonne vähän kauemmas (ois pitäny mennä junalla), mutta äiti ei sit uskalla päästää, joten se tulee tänne. IHANA nähdä♥

2012-01-11T08:56:00.001+02:00

sarjassamme helvetillinen yö
ei näitä enää kiitos
Joskus kahentoista ja yhen välissä tuli yhtäkkii kauhee oksettava olo.. ja siitä seuras paniikki. Porukat heräs ku ravasin vaan ympäri huonetta ja kämppää. Raavin ja hakkasin itseäni ja koitin satuttaa vähän kaikella. Itkin ja huusin ja hampaat kalisten tärisin. En pystyny oleen yhtään paikallani. Yhessä vaiheessa nauroin hysteerisesti minuutin. Kyllä, sen kaiken paniikin keskellä. Ilman mitään syytä. Iskällä alko pian menee hermo "rauhotu nyt, oikeesti mä soitan lanssin jos et rauhotu, ei se nyt oo niin vaikeeta ku sä saat aamulla soittaa polille, sä tiiät sen, joten rauhotu nyt. jumalauta mä oon 55vuoden aikana tullu toimeen ihmisten kanssa mut sun kanssa en tuu". Tosi kivasti toki paransi oloa ja silleen. Äiti sit koitti rauhotella ja lopulta lojuttiin sen kanssa olohuoneen lattialla ja iskä itki toisessa päässä talossa. Nukuin joku 1-2 tuntia ja muuten vaan kävelin ja raavin ja huidoin ja sekosin.. Kävelin vaa pakonomasesti sellasta sohvapöytää ympäri. Oli niin vaikea hengittää, että haukoin henkeä koko ajan ja epätoivosesti olisin halunnut päästä ulos, mutta jouduin tyytymään ikkunasta hengittelemiseen (josta siitäkin valitukset iskältä) kun jostain syystä muo ei haluttu päästä ulos.. niin miksiköhän..

Ja nyt muo hävettää, mutta edelleen on älyttömän paha olla. Äiti soitti omahoitajalle ja se sano että sit terveyskeskukseen jos pahenee tai ei kestä. Tai päivystykseen. Se lääkäri oli sanonu niin. Mitään aikaa tonne en saanut.. tiistaina seuraava. Melkein viikko.Ja mä en mene päivystykseen. Mä en helvetti mene sillä pakkohoitolähetteellä yhtään minnekään.. miksen voinu saada polilääkärille aikaa.. miksi? Mä puhuin vähän aikaa omahoitajan kanssa puhelimessa ja se vaan kuulosti tosi surulliselta, mut lohdutti et ei toi enää tosta voi kovin pal pahemmaks muuttua. Joo sitä mäki toivon.

Mun koko naama on ihan punanen ja silmiä ei näy ja posket on ihan rikki tyyliin ku itkin niin paljon tai jotain.. mä en jaksa tajuta. Mä en jaksa mennä kouluun.. tai mä haluaisin psykan tunnille. Mä mietin mitä teen sen ruotsin kanssa. Meidän piti kirjottaa aine täks päiväks -voitte vaan arvata oonko mä kirjottanu. Olin maanantaina pois ja en tiedä mistään yhtään mitään.. mutta mä en halua taas iskältä huutoja siitä miten en tee mtn ja blabla. Tekis vaan mieli lopettaa koko kurssi ja matikka kanssa. Ja koko helvetin lukio. Mä en nyt vaan jaksa.

mä annan sut pois vaikka sattuu

2012-01-10T23:40:00.000+02:00

Tässä istun. Polilla sain sanottua aika hyvin.. meinasin ruveta itkemäänki jossain kohtaa. Sit lopussa ku seisottiin jo molemmat ni olin että "voisko sinne osastolle päästä joskus" ja sit istuttiin vielä uudestaan. Se lupas puhua lääkärille ja soittaa mulle huomenna.

MUTTA. Tasan nyt tästä helvetin sekunnista alko viiltelylakko. Ja toinen, se tärkeämpi haaste: pysy hengissä.

Mä oon jutellu tässä ystävien kanssa ja tajunnu et ihan oikeesti, ei mun tarvii muutakun pysyä hengissä. Opiskelen sitten kunnolla ku jaksan. Ei siinä oo ees mitään hyötyä opiskella kun ei pysty ja saa ne kurssit vaan läpi. Ja sitte en jaksa nähdä kavereita, jos opiskelen. Musta on niin säälittävää etten jaksa ees kolmea kurssia, muttei varmaan pitäis ajatella näin..Eli mun vaihtoehdot on nyt tyyliin a sano niille opettajille, että voiko ne olla kysymättä multa, ku muuten oon siellä sairaalassa kohta ja vähennä niitä kursseja jos siltä tuntuu + käy polilla ja eti sopiva terapeutti ja hae terapiaa b mee osastolle ja unohda koulu hetkeks, mutta ahdistu siellä olosta ja kärsi hirvittävästä koti-ikävästä c sairasloma (jota en ikinä tuu saamaan) + poli + terapia d tapa ittes. Oli toi viiminen vaihtoehtoki laitettava, vaikka nyt en oo tekemässä mitään.

Mä toivon että mä saan valita ton a:n. Mä haluaisin sairaslomaa, mutta mun lääkärin sanoin "se vaan siirtää mun ongelmia". Ja niin siirtää a:kin. Mutta jos se pitää mut hengissä niin eikö se oo tärkempää?

Mä tiedän että tää on hetkellinen siedettävä olo. Mä tiedän, että mä vielä viillän ja suunnittelen itsemurhan toteutusta, mutta nyt, nyt mulla on siedettävä olo. Mitenköhän ne uskoo sen huomenna kun soittaa polilta? Kun tänään vielä selitin etten jaksa luottaa itteeni. Tää on kyllä ollu parempi päivä. Käytiin kaverin kanssa Arnoldissa (eikä ne munkit tappanu meitä) ja muutenki. Että mielialat voi heitellä. Mutta tästä heitosta oon kyllä hyvinhyvin tyytyväinen.

Mä haluan parantua.

Kiitos te rakkaat. Mulla on aivan liian ihania ystäviä ♥ Mä toivon että te tajuatte että mä kyllä pärjään, mutta pärjäättekö te? Haluaisin niin hirveästi auttaa. Ja anteeksi etten ole jaksanut vastata kommentteihin tai kommentoida teidän blogeihin ): - olen kyllä lukenut ♥

2012-01-10T11:10:00.001+02:00

tää on tällainen ajatusoksennuspostaus.

mä sekoon kohta
mulla on kolmen tunnin päästä se poli
oksettaa ja tärisen ja en osaa istua mitenkään päin
ja itkettää
eilen illalla itkin kissan lämmintä turkkia vasten
mulle tulis ihan liian hirveä ikävä
mun rakasta ja kotia
muo itkettää nyttenkin ku kirjotan
mutten voi antaa kyyneleiden tulla
koska meikkasin jo
työllä ja tuskalla sekin
ja vaatteiden vaihto, milloin kaikesta tuli näin vaikeeta?

huoli niin monesta
mutta itselle ei voi myöntää että on siinä tilanteessa
ettei yksin pärjää
katotaan vaan niin illalla istun tässä
koska en saanut suutani auki
miten ees voi olla näin ristiriitaset fiilikset

pärjäilkää te rakkaat
ja ottakaa kaikki apu vastaan♥ ansaitsette vain parasta!

i'm far away

2012-01-09T21:05:00.000+02:00

Mä en jaksa hengittää enää. Pidättelen koko ajan itkua, vaikken edes pysty itkemään. Muttasiis.. koko ajan vaan sellanen itkettävä olo ja haluais vaan hajota. Oon ihan lamaantunu. Bussissa vaan nojasin ikkunaa vasten, yritin olla facebookissa kännykällä, mutta se kaatu siihen ku en jaksanu pitää sitä puhelinta kädessä. Oisin halunnu heittäytyä ikkunan läpi, mut pelkäsin etten jaksa ees nousta sieltä.

Aamulla oli ihan hirvee olo, oli tosi vaikee hengittää ja kauhee epätoivosuus koko ajan. Lähin siis iha normisti kouluun, ku en tietenkää pystyny mitään sanoo äidille enkä jaksanu sen uteluita. Ja ihan paska olo edellee. Ekalle tunnille (ru) en pystyny menee. Eka meinasin mennä vaan kaupan vessaan piiloon, mut sitte en uskaltanukkaa jäädä sinne ku pelkäsin että siellä ilmassa leijuu oksennustautibaktreereita.. Joo-o. S-marketin kautta menin sit kouluun ja vaan istuin siellä untuvatakki päällä ja palelin ja tunnilla (ps) vaan tuijotin jonnekin ihan tyhjyyteen.. kuulin sanan sieltä ja toisen täältä, mutta oli vaikeaa yhdistää niitä lauseiksi. Silmiä särki ja olisin vain halunnut painaa ne kiinni ja samalla olisin halunnut juosta pois koko luokasta ja purskahtaa itkuun. En meinannu jaksaa pitää kynää kädessä ja kirjotin varmaan hitaammin ku koskaan. Sitte oli tuskaa ku piti kävellä bussiin.. siin ei kauheest oo aikaa ja mä en millään ois jaksanu mennä tarpeeks nopeesti. Mielummin oisin vaan kävelly sellasta etanavauhtia kun sinne lukiollekin.

Ja edelleen ihan hirvee olo.. masentaa niin paljon että oon ihan lamaantunu. Ahmin kaikkee paskaa ja mietin oksennusyritystä, mutten jaksa yrittää. Ja viiltämistä, sitä en todellakaan jaksa. Joten istun tässä ja mielen täyttää kauhea epätoivo. Huomenna on poli. Mitä mä sanon. Uskotaanko muo. Mä tiedän vähän liian hyvin etten mä pärjää itteni kanssa. Niin todellisia suunnitelmia. Kävellessäni sillan yli tuijotan alapuolella houkuttelevaa jäätävää vettä.. Hengitys pätkii, mutta päätän kävellä sen ohi. Suunnitelmat siitä miten menen yhdelle korkealle sillalle ja hyppään.. suunnitelmia on ihan liikaa. Kuinka kauan jaksan olla toteuttamatta niitä? Kyse on päivistä. En mä pysty ees menemään kouluun, ainoastaan psykan tunneille ku siel vaa saa olla hiljaa. Tai ei se siitä oo. Saa matikanki tunneilla. Mut ku ne on siellä ylhäällä ja siinä on se porraskuilu ja mä en jaksa luottaa itteeni sen vertaa. Ja ruotsi ei tuu kysymyksenkää. Mutta en mä kotiinkaan voi jäädä makaamaan. Muttamuttamutta ja vielä kerran mutta. Entä kun pääsen osastolta? Saanko mä sieltä voimia jatkaa eteenpäin. En jaksa uskoa siihen pätkääkään. Mutta en mä voi loppuelämää sängyssäkään maata. Helvetti mä vihaan tätä sairautta ja haluaisin niin lyödä sitä turpaan, muttei mulla oo yhtään voimia enää.

oon jo niin kaukana poissa
mun ajatuksissa oon kuollut
tuijotan auton ikkunasta katulamppuja
tietä, jota olen tuhansia kertoja kävellyt
mietin onko tämä viimeinen ilta kotona pitkään aikaan
toivon ja pelkään
en mä halua taas pettää kaikkia joille olen esittänyt että hyvin menee
itkettää, jos tää on viiminen ilta kotona
ja oksettaa ja pelottaa en mä taas tätäkin paniikkia halua

kunpa vahvempi oisin

2012-01-08T21:45:00.001+02:00

Kävijöitä, kommentteja ja lukijoita satelee jostain. Haluan kiittää kaikkia jotka on tukenu muo ja kiitän myös kritiikistä, koska kaikilla on omat mielipiteensä ja ne saa ilmasta. Kyllä muo vieläkin vituttaa ja ärsyttää, koska kaikki ei oo niin mustavalkosta, mutta jos haluatte lukea raivoomista niin kelatkaa edelliseen postaukseen. Nyt koitan jättää tuon draaman taakse ja kirjoittaa normaalisti (joskin on hieman outoa kun täällä käy nyt enemmän ihmisiä).

Mulle on tänään tullu pari kertaa semmonen ihme halu vetää tätä sairautta turpaan niin kovaa kuin lähtee. Se on pitkä prosessi ja mun voimat on nyt ehkä pienemmät kun koskaan, mutta lohduttavaa tietää, että se halu oikeesti on jossain ja masennus ei ole = minä. Ja seuraavassa hetkessä olenkin jo valmis vetämään ne lääkkeet naamaan ja hyppäämään junan alle tai jotain yhtä ihanaa.

Huomenna olis koulua. Kaupungille mun on ainakin pakko lähteä.. miksi se on niin vaikeaa sanoa ettei jaksa? Tiistaina mun on pakko sanoa. Polilla siis. Se saa kertoa sitte eteenpäi jos huvittaa.

Menkkakivut yrittää tappaa mut elävältä. Eipähän tarvii satuttaa ku sattuu niin helvetisti ettei muuta oikeen ehdi ajatteleen. Miksi silti ahdistaa niin helvetisti? Epätoivo. Mitä mun oikeesti pitäis tehdä.

joku saa mut puremaan huuleen

ja sulkemaan silmät

mutten silti voi unohtaa hengittäväni

tästä tulee pitkä yö

tiedossa liikaa ajatuksia

kunpa saisin edes itkettyä

täällä puhuu huomiohuoraava lehmä

2012-01-08T11:52:00.000+02:00

Jaa pääsin sitteen demi.fiin.Tää postaus on omistettu kaikille niille, joiden mielestä me keksitään itellemme ongelmia ja meillä on oikeesti vitun helppo elämä.

Mä en hae huomiota tällä blogilla. Mä kirjottaisin vaikka mulla ei ois yhtään lukijaa enkä ikinä sais kommentteja. Tää on niin paljon helpompi kun päiväkirja, helpompi piilottaa. Se, että mulla on tossa toi kuinka monta kertaa on viillellyt se on siksi että haluan vielä nähdä sen viikon kun en sorru siihen paskaan kertaakaan. Siksi, että se tsemppaa muo olemaan viiltämättä. Mä en todellakaan ole iloinen laittaessani sihen rastia, vaan mua hävettää. Ja noi viiltelykuvat kanssa. Mä laitoin ne ihan vaan sen takia että joku tajuais että siitä oikeesti jää niin helvetin rumat arvet eikä alota sitä, jos se on vielä mahdollista. Sanoin tän saman siinä postauksessa. Että voisitteko kiitos lukea tarkemmin?

Ja se etten mä halua parantua, se ei oo totta. Masennuksen oire on se että se vääristää kaikki ajatukset. Uskoo, ettei pysty parantumaan ku se helvetin sairaus syöttää kokoajan sellasta paskaa. Mä en kävis polilla, enkä mä haluais osastolle, jos mä en haluais parantua. Kyllä mä mielelläni vaihdan päätä teidän kanssa, katotaan miten ite kestätte nää ajatukset. Ja voitte kans kokella koulukiusattuna elämistä. Tai sitä kun vanhemmat riitelee ja toinen uhkaa tappaa ittensä ja painuu veitsen kanssa vessaan. Mä tuun sen jälkeen nauramaan.

Jatkakaa te vaan niitten teidän "lifestyle"blogien lukemista ja peittäkää silmänne tän maailman kääntöpuolelta ja vetäkää angstit kun teidän ihqpoikkikset vilkasi teijän kaveria. Ja viiltäkää nuppineulalla ranteet auki. Eiku ihan oikeesti. Olkaa vittu onnellisia jos teillä on terve pää.

Ja laitoin nyt niin että anonyymitki pystyy kommentoimaan eli saa tulla mulle suoraan kertomaan miten säälittävä olen.

Kiitoshei, olen puhunut.

Ja kiitos teille jotka ymmärrätte. Ei ollu tarkotus yleistää, mutta kun pisti ärsyttään noi muutamat kommentit.

i'm so tired being here

2012-01-07T22:11:00.001+02:00

Jo toisen kerran tänään annan terän rikkoa ihoni.. pyörryttää ~~eikä ihan vähän~~. Tuijotan kasaa verisiä nenäliinoja, joiden läpi veri valui ja veristä pöytää ja taas kerran voin vain kysyä.. miksi olen näin heikko?

Kolmas postaus tänää.. en saa ajatuksia selväksi.. vaikka kirjottaisin romaanin. Ensin ajattelen etten voi olla näin heikko.. en voi olla siinä kunnossa etten enää pärjäisi yksin, että mun pitää jaksaa ja selvitä ja käydä lukio kiltisti loppuun ja lopettaa vaikka polillakin käyminen. Ettei mulla oo mitään ongelmaa. Ja sitten alan miettimään koulua.. ja tajuan ettei siitä tuu mitään. Kyllä mä sinne menemään pystyn... ehkä.. mutta tulenko takasin.. tai tulenko enää kotiin sen jälkeen. Päässä vilisee liikaa suunnitelmia. Koko helvetin pitkä kevät.. tekisin varmaan ekana päivänä.. tai toisena.. jotain tyhmää.

Mä en tiedä enää mikä olis ratkaisu. Muo ei todennäkösesti otettais osastolle edes - oon ollu niin kauan itsetuhonen, että ne ei usko että tekisin mitään itelleni nyt yhtäkkiä (miks.. mun mielestä se just on niin että jossain vaiheessa vaan tulee stoppi.. ei jaksa ikuisuuksia) ja kun mulla on apua.. haen terapiaakin. Enkä oo psykoottinen. Enkäenkäenkä. Suomeks en oo tarpeeks sairas. Sinne pääsee ku psykoottisena yrittää eka tappaa ittensä yliannostuksel. Ei muuten varmasti ei. Enkä jaksa enää huutaa niin kauaan että kukaan tajuais miten tosissani oon tällä kertaa. Kun kukaan ei kerran tajua niin ei sitten. Kyllä mulla se yks ratkaisu on. Enkä mä jaksa uskoa että osastosta edes olis apua.. miksi viedä muiden paikka ensin.. sitten tappaa itsensä? Kun voin heti tehdä sen jälkimmäisen. Siinä kaks vaihtoehtoa. Kiljuahuutaa niin kauan et pääsee osastolle (tai tehdä jotain itelleen että pääsee sinne), tai sitte tappaa ittensä. Kolmas olis vaan jatkaa niinku ennenki, mutta se ei oikeestaan oo vaihtoehto koska en pysty siihen ja tulisin vaihtoehtoon kaksi - itsemurha. Niiinettä kaks vaihtoehtoa. Ja kun mä en jaksa huutaa. Kukaan ei kuule.

Ihana itsesäälinmultihuipeltumapostaus.. Tää on vaan ainut paikka missä voin kertoa miltä tuntuu. Ja just nyt tuntuu siltä etten saa kauaa henkeä ja voisin hypätä junan alle harmi ettei täällä mene junia.. Porukat on pari kertaa viime päivinä sanonu ihanaa kun oot niin ilonen. Ihanko mä muka tosissani pystyn esittämään niin hyvin.. Tai sitten mä olekkaan sairas. Mä vaan olen mä ja haluan kuolla. Ehken olekaan masentunut, ehkä masennus on minä. Eikunmitä. Miks kaikki on niin sekavaa, en saa ajatuksista kiinni.. ne juoksee mua karkuun.

Muo hävettää mennä tiistaina taas polille.. vieläkin hengissä.. ihmekös kukaan ei usko kun mulla menee liian hyvin. En oo yrittänyt tappaa itseäni.. meinannut vaan. Oon niin säälittävä kun en oo tappanut itteäni.. Miks mä meen sinne enää.. en mä halua.. ja taas sanoa sitä samaa etten jaksa ja haluun tappaa itteni.. ja lähteä sieltä ahdistus kurkussa ja ajatellen etten pärjää ens kertaan. Nyt en kyllä oikeasti pärjää.. tiedän.. liian hyvin.. pitäis varmaan sanoa se siellä. Mutta mitä sekään hyödyttäis. On mun omalla vastuulla mitä teen ja mitä en. Mä en vaan jaksa enää olla minä, kun en pärjää itelleni.

Viimeinenkin toivonkipinä on liian lähellä sammumista.

missä on kontrolli minuun

2012-01-07T17:23:00.000+02:00

yksin kotona, vihdoin
tätä on odotettu
ensin nautin hiljaisuudesta
rapsuttelen kissaa ja pelaan koneella
vähitellen ahdistus alkaa hiipiä päälle
vapaus tarkoittaa myös vastuuta
annan terälle periksi neljännen kerran tällä viikolla
mietin että parempi se kuin jotain vielä tyhmempää
ei taas edellisen postauksen keinot tehonneet tsekatkaa se btw
vielä monta tuntia yksin
pakko pitää itsensä kasassa
olen liian monelle ihmiselle luvannut jaksaa tiistaihin
ja tämän lupauksen minä pidän
vaikka se sitten tarkottaisi miljoonaa viiltoa
ja kasaa pakko-oireita
nyt en tee mitään tyhmempää

A pyytää leffaan
en minä voi luvata mitään
olishan se tosi kiva, mutta mä saan tietää vasta tiistaina pääsenkö
en halua taas huolestuttaa
kerron vasta jos pääsen osastolle

siitäkin niin ristiriitaiset fiilikset
tiedän etten pärjää enää yksin
mutta itkettää ajatus joutua sinne taas
enkä minä usko että minua otetaan
en ole tarpeeksi sairas

on vaan niin helvetin paska olla
tässä kehossa
näiden ajatusten kanssa
ja mä viillän uudestaan

mitä jos mä en voi parantua
jos osasto ei auta
ihan turha mun on sinne mennä
mä en halua olla missään
mä en jaksa hengittää enää
mutta ku mä en edes jaksa tappaa itseäni

tää on ihan täyttä helvettiä

ahdistuksen poistaminen

2012-01-07T14:13:00.002+02:00

Mietin aika kauan et mitä tekisin erikoispostaukseks ku teitä ihania on yli 300. Eka mietin kysymyspostausta taas ku teitä on uusia kuitenki jaaaa mut päädyin sit tällaseen - eli listaan asioita joita teen ku ahdistaa ja jotka helpottaa muo ainaki. Ja siis niitä positiivisia. Sit ku ahdistaa ihan älyttömästi ni sit useimmin ne keinot on vähän kyseenalaiset..

♥ Palapelin tekeminen. Oon ihan koukussa.

♥ Musiikin kuuntelu

♥ Linerunnerin pelaaminen kännykällä :''''D (ja tulosten vertailu Lost girlin kanssa ehhhehhehe)

♥ Muutenki kaikki pelit tietokoneella tai kännykällä

♥ Lukeminen, jos jaksaa keskittyä. Luen tällä hetkellä Torey Haydenin Tiikerin Lasta.

♥ Kirjottaminen

♥ Blogien lukeminen (lähinnä nyt lifestyle)

♥ Ystävien kanssa puhuminen tai tekstaaminen tai facettaminen

♥ Leffojen kattominen

♥ Itkeminen jos pystyy

♥ Valokuvaaminen

Mitkä auttaa teillä ahdistukseen? :)

pää lasinsirpaleina

2012-01-05T20:41:00.000+02:00

Miten tää on nyt niin älyttömän vaikeeta alottaa postaaminen.. masennus vie kaikki ajatukset enkä jaksa keskittyä mihinkään enkä lieemmin ajatella kovin järkevästi. Miten voi olla niin vaikeeta jaksaa tehdä jotain perusasioita.. siivota (sen verran et täällä pystyis käveleen suht hyvin.. ja noi joululahjat on vieläki tossa pöydällä), käydä suihkussa (muute mitää mut ku ulos lähtee ni vois olla iha kiva ettei haisis kaatopaikal, pestä hampaat.. Siis tällaset asiat on tullu elämää suurremmiksi. Samaten sängystä nouseminen. Voisin maata koko päivän, mutta jaksan nousta sen voimalla että voin jutella facessa ihmisten kanssa. Enkä usko että porukatkaan kovin kauaan kattois vaan sitä makaamista..

Muo on tänään niin paljon ärsyttäny se että ne jotka tarttis apua ei sitä saa, vaikka kuinka pyytäis ja kertois miten asiat on... onseniinvaikeetaniinvaikeeta.. rakentais lisää niitä osastoja. Muttaei. Täällä ei mihinkään pääse ennenku tekee jotain. Ja niitä kuolleita onki sitten niin kovin helppo hoitaa.

Voisin taas vaa mättäämättäämättää.. jotain rajaa vois kyl pitää... lihon vaa ja vihaan itseäni enemmän.

Porukat puhuu tulevaisuudesta, mun ylppärijuhlista.. Sattuu.. En minä elä silloin. En minä halua.. Sain kommentin tässä joskus, että mikä mut on pitäny elossa tähän asti.. oon samaa miettiny välillä.. Ainakin välillä ystävät. Välillä olen halunnut kiduttaa itseäni elämisellä - en ansaitse kuoleman tuomaa helpotusta. Ja välillä ihan se että olen väkisin ajatellut että jossain on jotain parempaa.. välillä se etten halua aiheuttaa läheisille sitä tuskaa. Ei ole oikein mitään yhtä syytä. Mutta viime aikoina nää syyt on alkanu tuntua naurettavilta sen kivun rinnalla mikä viiltää sisällä lähes koko ajan. Niissä väleissä on tyhjyys. Muuten sattuu niin helvetisti.

Mä alan olla valmis päästämään irti. Mä toisaalta haluaisin antaa parantumiselle vielä yhden mahdollisuuden.. osaston. Mutta mä en kuulu sinnekään. Vien vain muiden paikan. Enkä mä jaksa huutaa niin kauaa että muo uskotaan, että muuten tapan itseni hyvin pian. Muuten ehkä vasta sitten kun sekään ei auta. En voi taas olla ajattelematta ettei tämä vain lähde mihinkään kuin minä vain olen tällainen. Vihaan itseäni ja maailmaa ja se viha saa minut haluamaan pois. Ei se muutu mihinkään. Minä olen aina minä. Valitettavasti.

Ihmiset yrittää sanoa että onhan mulla hyviä päiviä.. muttakun ei ole. Hyviä hetkiä kyllä niitäkin yhä vähemmän ja ne ovat lyhyempiä, mutta ei hyviä päiviä. En muista koska olisin koko päivän ollut onnellinen, halunnut elää.. En enää moneen vuoteen. Mulle sanotaan että hyvät hetket lisääntyy miksi ne sitten vähenee koko ajan? Sanotaan että kaikki muuttuu paremmaksi miksi kaikki sitten muuttuu huonommaksi? Miksimiksijamiksi. Miksi helvetissä mun pitäis elää, kun tiedän etten koskaan sitä enää tule haluamaan ja vanhana katuisin etten tappanut itseäni nuorempana. Jos saisin valita olisinko loppuelämäni onnellinen ihan oikeasti vai kuolisinko. Minä kuolisin mielummin.

Mulla on nyt rauhallinen olo, koska tiedän että tappamalla itseni voin unohtaa vihdoin kaiken. Mutta masentaa sitäkin enemmän se tieto että vielä juuri nyt hengitän tässä.

2012-01-04T19:44:00.001+02:00

Luovutin jo aamulla, aamupalaksi viimeiset kaksi joulupiparia, broileripataa ja jäätelöä. Seuraavassa hetkessä huamaan punaisen nesteen nuolevan käsiäni. Muo vaan ärsytti kun en saanut syvemmälle. Huuhtelen veret alas viemäristä ja tuijotan kättäni.. onko tuo minun? Tuo turvonnut käsi.. viiltoja viiltojen päällä. Ei enää ikinä lupaan itselleni ja hetken päästä huomaan jo toivovani uusia viiltoja.

Päivällä sähköt pois monta tuntia.. epätoivo iski monta kertaa. Pakolla pidin itseni erossa lääkekaapista. Meinasin soittaa omahoitajalle. En soittanut. En halua olla se, joka ei pärjää itsensä kanssa..

Liikaa syötävää. Ei pysty katsomaan peiliin ilman että hengitys vaikeutuu ja paniikki yrittää iskeä.

Salaisessa blogissa uus postaus :)

Ja sitten.. en halua kerjätä huomiota, vaan haluan varoittaa että viiltelyyn oikeasti jää koukkuun.. ei osaa enää tappaa sitä ahdistusta muuten, jos tälläkään keinolla.. älkää IKINÄ viiltäkö, jos ette oo vielä. Aina on muita keinoja! Pakko olla. VAROITUS! Jos ällöttää veri/haavat/arvet niiin ÄLÄ KATSO alemmas....... Noi kaikki kuvat on äsken otettuja.
-
-
-
-
-
-
-
-
-
-
-
-
-
-
-
-
-
-
-
-
-
-
-
-
-
-
-
-
-
-
-
-

vasen käsi...

oikea käsi (tossa kämmenen mikälie puolella olevat on kyllä kissan aiheuttamia :D) En oo tähän vähän aikaan koskenu.

Ja reidet.. näihin en oo piiiitkään aikaan (viimeks syksyllä joskus) tehny mittään.

vasen & oikea (oikeessa toi levein on elokuun alusta eli ööö nyt jo joku 5 kuukautta vanha)

hävettää. toivottavasti tää herättäis jossain ees sen että viiltelystä oikeesti jää arvet.. ku mua ei itteä se ei tunnu kiinnostavan.

anna mun mennä, en tänne kuulukkaan, mun koti ei oo täällä

2012-01-03T20:07:00.000+02:00

Ahdistaa. Liikaa. Painan silmät kiinni ja avaan hetken päästä. Vieläkin tässä.. Vieläkin elossa.. Halun vain itkeä. En vain halua olla elossa.

Eilisen illan jäljiltä kädessä yksi syvempi viilto ja monta pienempää. Mua ei vois vähempää kiinnostaa. Sen valuvan veren tuijottaminen on jotain liian ihanaa ja helpottavaa.. Mä haluan sitä lisää. Haluan nähdä ihon rikkoutuvan pinnan. Sen kun se on hetken valkoinen ennen kuin veri alkaa valua.. Mä haluanhaluanhaluan. Mutta mä en saisi.. ~~Miksi muka?~~

Kampaajan pestessä hiuksia en meinannut saada henkeä.. vaikutti varmaan se ihana asento, ne kaikki hajut ja ehkä vähän oli paha olla...

Sain terapeutilta vastauksen "Kiitos, että peruutit." Huokaisin helpotuksesta. Etsin netistä nuorisopsykoterapeutteja.. löysin yhden, jolle haluaisin soittaa.. uskallanko. Vai odotanko mitä polilla sanotaan? En vaan haluaisi noita niiden suosituksia enempää.. Ja muutenki saan varmaan huudot siitä ku menin lopettamaan tolla terapeutilla käymisen yhen kerran jälkeen.

Uutta myrskyä lupaillaan.. helvetti jos menee sähköt. En pärjää itseni kanssa pimeässä ilman yhteyksiä ulkomaailmaan, kun en pärjää itseni kanssa nyttenkään.. pelottaa. Mietin tänään miltä tuntuisi hypätä jokeen (jonka yli pyöräilin).. Märkää, jäätävää vettä.. ja sitten poissa. Minä haluanhaluan pois.

En mä pysty meneen kouluun.. en sit tiiä mitä sillo maanantaina tapahtuu.. sitä ennen ei tarvii mennä mihinkää. Tiiä sitte onko sekää kovi hyvä juttu.

Vaikea hengittää ja silmissä sumenee... helvetti en jaksa itseäni enkä tätä elämää..

tää vieras tie pois muo vie

2012-01-02T19:30:00.001+02:00

Ei terve mikä päivä, nyt ärsyttää.

Eka herään varttii vaille kuus enkä saa unta.. Rupeen pelaan kännykällä linerunneria (pelasin eilenki 5 tuntia).. ei vitsi.. muttaku sit pystyy unohtaa kaikki tyhmät jutut ja keskittyy vaa sihee. Ainaki melkee.

Raahaudun kaupungille ku mulla oli se psykoterapeutin haastattelukerta tai arviointikäynti tai mikä nyt ikinä olikaan.. Se oli hirveetä. Tuijotin koko ajan kelloa, että koska pääsee pois. Se oli niinku kai sen koti tai jotain.. Sellai joku 50-luvun talo.. hrrr olin ihan paniikissa koko ajan ku kävelin sinne ja meinasin oikeesti oksentaa ku ahdisti niin hitosti. No sit se kyseli ihan perusjuttuja ja jotain taustoista ja oloista ja kaikesta.. Musta oli tosi ahistavaa puhua ihan vieraalle.. Vaikka ennenki oon alottanu alusta ni ei se oo noi vaikeeta ollu. Omahoitajalle sillon ekalla kerralla oli paaaljon helpompi puhua. Toi vaan tuijotti mua koko ajan. Se kattos ehkä kelloa pari kertaa mut muuten. Ja mä vaan tuijotin kynsiä ja revin kynsinauhoja ja välillä vilkasin sitä mut se tuijotus oli jotain niin hiton ahdistavaa. Ja sen vastaukset oli vaan "mmmmm" "niii".. ja pitkiä hiljasia taukoja... niin ahdistavan rauhallinen ihminen.. ei kai kaikki terapeutit oo...? Sit se kyseli mun kavereista.. sanoin et yks asuu paikassa x (joka on siis kauempana täältä) ja se ekana "onks teillä niinku seurustelusuhde?" "noeioo ihan kavereita ollaan". Ööjooooo. Ja muutenki sen kyselyt poikaystävistä ja sellasista ja tulevaisuudesta.. ahdisti.. Ku en nyt viittiny alkaa heti avautuun siitä miten en nää mitään valoa missään ja haluan vaan kuolla ni keksin sitte jotain omiani ku se kyseli.. Joo haluun lukee psykologiks ja haluun tehdä sitä ja tätä ja haluun viel ratsastaa. Vaik oikeesti haluun vaan kuolla. Nyt. Sit lopussa sovittiin ens maanantaille uus aika. Ku se haluaa nähä kuulemma pari kertaa ennenku sovitaa mitää.


täsä se terapeutti ei terve :''''D

No nyt päätin etten mee sinne. Ihan turha maksaa kaheksankymppii uusiks ku tiiän jo nyt etten pysty alottaa ton kans psykoterapiaa. Kirjotin viestin.. lähetän sen huomenna: Hei, mä taidan jatkaa vielä psykoterapeutin etsimistä nii en tulis sillon maanantaina enää. Olisin soittanut, mutta mun kännykkä jotain sekoilee ja en pysty. T. ****** ******** ... niii mitä sitä ei keksis ettei vaa joudu puhuu puhelimes.. toivon et se vastaa, mut mä en ainakaa mee maanantaina PISTE. En jaksa ahistua siitä ihmisestä.. hrrrrrrr.

Sitte näin ihanaa lost girliä ♥ ku mulla oli pari tuntia aikaa enne ku oli poli. Ihanaa kun joku tajuaa!
JA kävin jopa syömässä... pepsimaxin ja juustosämpylän. Vapaaehtosesti. YKSIN. Ja söin ne enkä repiny jotain juustoja pois. Söin koko sämpylän. Vaikka kahvila oli täynnä ihmisiä. Eikä ees ahistanu hirveesti.

Polilla mä kerroin vähän kaiken. Tai ei siinä nyt ehtiny, mut kerroin mm. että ajattelen itsemurhaa joka päivä ja en osaa kuvitella eläväni viikon päästä ja ku se jotain sano et mitä ajattelisin osastosta ni olin vaa hiljaa "ihansama".. ku ennen oisin alkanu vaa paniikis sanoo etten haluu. Mulle tosiaan on ihan sama missä oon tällä hetkellä ja melkein jopa haluun ossalle.. en jaksa itteeni.. Nojoo sit se sano että tänne saa sit soittaa että soita mulle ennen ku meet tekeen mitään ja että sillon ku tää ei oo auki ni sitte tkhn. Ja se sano ettei voi pyytää mua lupaan etten tee mitään, koska ei oo musta vastuusta vaan on ite vastuussa siitä mitä teen tai en. Ja käski olla stressaamatta koulusta.. Sanoin kans etten jaksa yhtään mitään tehdä.. edes pakkoliikkua. Se meinas et se on niistä lääkkeistä ja hyvä juttu.. mut mun mielestä niistä lääkkeistä kyl vaa paheni olo -> voimattomuus -> ei jaksa ees syömispelleily tai liikkumine kiinnostaa. Nojoo en tiiä sitte. Mut mulla on vasta ens tiistaina poli seuraavaks..

Ja nyt ahistaa ja masentaa ja kaikkea. Musta tuntuu että tän illan jälkee ei välttämättä oo kovin nätit kädet.. mut mitä pienistä. Ei nyt kiinnosta.

päästäkää pois

2012-01-01T12:17:00.000+02:00

mä tuijotin taivaalle räjähtäviä raketteja
mä halusin juosta raketin eteen ja toivoa että se tappaa
mutten mä voinut koska täällä oli lapsi
en mä halua aiheuttaa mitään traumoja
silmät lasittuneina mä mietin kulunutta vuotta
ja totesin etten vaan jaksa toista samanlaista
tai minkäänlaista
nyt minulla on lupa lähteä, itseltäni
lupasin jaksaa ensi vuoteen
nyt on se ensi vuosi

päässä laihdutussuunnitelmat
nälkä kovertaa sisuskaluja
ja tuntuu että sekoan
en minä tätäkään halua
mutten vain kestä enää tekemättä mitään

en jaksa pestä edes naamaa
suihkusta puhumattakaan
hiukset likaisina sekaisin
ja meikkaan vain silmät
meikin alle jää se loputon väsymys ja elämisen kipu

kaikki on niin tyhjää tai ääretöntä kipua
kipua jolla ei ole rajoja
kipua joka tappaa
tai tyhjyyttä joka tappaa

parempaa uutta vuotta 2012!

2011-12-31T17:08:00.000+02:00

Siinä mun ainoa toive ja lupaus ensi vuodelle. Puhua, kertoa miltä tuntuu. Toteutan tän heti maanantaina ekan kerran ja kerron omahoitajalle totuuden siitä miten mulla menee.

Parempaa Uutta Vuotta rakkaat ! ♥

voimattomuus

2011-12-30T11:02:00.002+02:00

kävelen vessaan ja jalat ei meinaa kantaa
viimeiset voimatkin kadonneet
makaan sängyssä koneen kanssa
vähän väliä hautaan kasvot lakanoihin
on surullinen olo
teidän kaikkien puolesta
enkä voi olla miettimättä
mihin tämäkin vuosi on hävinnyt

eilen illalla itkin pari tuntia
yksinäisyydestä ja siitä
miten hirveä ihminen olen
kyyneleet kastelivat kasan nenäliinoja
tippuivat tyynylle
ja en saanut henkeä

ennen sitä
annoin periksi terille
yhä uudelleen ja uudelleen
tuo harmaa viileä kapistus rikkoi ihoni
ja veri valui lammikoksi nenäliinojen päälle
ja minua ei edes kaduttanut
olisin halunnut syvemmälle

edes musiikki ei anna voimaa
ei herätä minkäänlaisia tunteita

niin epätodellinen olo
en tiedä miten selviän viikonlopusta
pystynkö nousemaan sängystä
haluaisin vain maata tässä
ja itkeä
niin kauan että kuolen

toivon vain yhtä asiaa
että te tajuatte miten rakkaita olette

odotan sopivaa hetkeä
yritän löytää voimia
lopettaa tämän tarinan
tämän painajaisen

nyt elämä luisuu pois enkä mä saa sitä virtaa katkeemaan

2011-12-29T14:20:00.001+02:00

Istun lattialla kone sylissä Maija Vilkkumaata kuunnellen palapeli vieressäni. Tuhatviisisataa palaa, joista osa löytänyt parin. Löytänyt ympärilleen paloja. Loputkin löytävät palansa ja palapeli on valmis. Milloin minä valmistun, milloin minusta tulee yhtä ehjä kuin tuosta palapelistä ja niistä kaikista edellisistä, joiden tekemisen lomassa olen edes osittain pystynyt unohtamaan pahan olon. Mielessäni palaset irtoavat ja ajautuvat yhä kauemmaksi toisistaan. En osaa koota sitä palapeliä enää.. En jaksa kokeilla palasia eri paikkoihin.. ei minusta tule ehjää ikinä.

Miksen innostu enää mistään..? Uudenvuodensuunnitelmissa maata kotona.. jippei. Porukoiden ja veljenpojan kanssa. Ennen olisin suunnitellu ihan innoissani ruokia ja leivonnaisia joita teen.. olisin huutanut kun iskä ei osta tarpeeksi raketteja.. Vielä viime vuonna jaksoin. Nyt ei vois vähempää kiinnostaa. Voisin aivan yhtä hyvin maata koko ajan sängyssä. Jos joulukin oli mulle ihan tavallinen viikonloppu niin entä joku uusivuosi? Korkeintaan jaksan yhden päivän laihduttaa ja sitten luovutan. Ihan turha kuvitella ees tekevänsä mitään uuden vuoden lupauksia. Turhaa paskaa. Kaikki. Koko vitun elämä.

En jaksa nähdä tulevaisuuttani. En osaa kuvitella meneväni kouluun yhdeksäs päivä.. tai no ehkä psykan tunnille, mutta en saa itseäni ruotsin tunnille.. Todennäköisemmin menisin vessaan viiltelemään, tai kävisin ostamassa jotain paskaa jota ahmisin jossain vessan nurkassa.. tai sitten tekisin jotain lopullista. Tai viimeistään tiistaina.. matikkaa.. ylimmäisessä kerroksessa, porraskuilu ensimmäiseen kerrokseen. Ei siinä oo ku neljä kerrosta, mutta jos pää edellä..? Niin monta kertaa oon jo seissyt siinä kaiteen vieressä ja haaveillen kuolemasta tuijottanut alas. Tuijottanut tyhjyyteen, kuoleman syliin. Haluan niin paljon pois.. tää esittäminen käy kipeämmäks joka päivä.. joka päivä on vaikeampi saada se hymy kasvoille. Välillä en enää jaksa, mutta helpommalla pääsee kun edes jonkunnäköisen hymyn jaksaa vääntää naamalle.. en jaksa uteluita.

Syöminen kusee.. kaikesta tulee paha olo (lääkkeet..?).. ja ei kyllä ees tee mieli syödä, mut silti syön välillä ja välillä en.. Äsken viisi suklaakonvehtia onnistu aiheuttamaan käsittämättömän epäonnistumisen tunteen. Enkä jaksa tajuta miten joku hetken pidempään syömättä oleminen jaksaa edelleen tuottaa niin paljon mielihyvää.

Ei, tää pää ei pysy kasassa vaikka mitä tekis. Tuijotan eilisiä viiltoja ja vihaan itseäni kun ne eivät ole syvempiä.. Haluan kuulla taas veren tippuvan paperille.. tiptiptip.. ei ennen iltaa.. vihaan itseäni niin paljon.

Kiitos lost girl, että olet olemassa ♥ Ja te muutkin. Kiitos. Mulla on maailman parhaimmat ystävät.

mä olen aina paikalla, mutta läsnä en

2011-12-28T13:42:00.000+02:00

Meillä oli sähköt pois yli kaks vuorokautta, joten koneelle oli ihan turha kuvitella edes pääsevänsä. Kännykällä en päässy kirjottaan bloggeriin ja muutenki piti koittaa säästää akkua.. vaikka mulla oliki kaks kännykkää käytössä ja iskä latas niitä töissä, mutta silti.. piti säästää akkua siihen, että pystyy tekstaamaan.. koska ilman sitä en selviäis. Tossa äsken olin jo ihan epätoivonen että jos tosta nyt loppuu akku ennen ku saan illalla toisen kännykän ni mulla ei oo mitään yhteyttä ulkomaailmaan. Oon täällä keskellä ei mitään, ilman kännykkää. Hirvee ajatus. Onneks noi sähköt nyt sit suvaitsi äsken tulla.. täällä on ihan helvetin kylmä (nookei19astettaetteisillee) ja happi alko loppuun..

Miten mulla sitten on menny... ? Päin helvettiä... koko joulu oli ihan perseestä niinku jo kirjotinki.. no sitte noi pari iltaa ilman sähköjä oli ihan sika ahdistavia.. Pystys vaan makaan sängyssä ja tuijottaan kattoa. Ihanaa.. tai sitten ei. Ehtis miettiin vähän liikaa. Eilen illalla aloin jo kuulla jotain ihan omaa päässäni.. en osaa oikeen selittää sitä.. mut niinku tiesin että se on mun pään sisällä eikä esimerkiks kukaan puhu. Mutta kuulin mun pään sisällä ihmisten puhuvan.. ja oon käyny itteni kanssa jotain ihan ihme keskusteluja pään sisällä. Jännä elämä. Mut oikeesti ahdistavaa ku tietää et ne valot on pois ja sihen ei pysty vaikuttaan. Lämmintä vettä ei tuu. Sihen ei pysty vaikuttaan. Ja eniten toivoin sähköjä takas sen takia, että näkisin viiltää (tai lähinnä siivota ne sotkut). Ja pelkäsin et ipodista loppuu akku.. en kestäis ilman musiikkia. Mutta epäilen kyllä että mun olo ois ollu ihan yhtä paska vaikka ne sähköt ois ollu.

Viime yönä heräsin joskus ennen neljää ja kehitin taas kauheen paniikin siitä oksentamisenpelosta.. (mistä lähtien näitä on tullu näin usein)? Sit valvoin ihan sika kauan.. johonki yli kuuteen ainaki.. En vaa saanu nukuttua. Jossain vaihees sitte viimein nukahdin ja heräsin yheltätoista auringon paisteesee. Heti kauheen lamaantunu olo.. sit rupes ahdistaa ja sit seuraavaks teinki tuttavuutta terien kanssa.. vihdoin yksin kotona ja auringon valossa näki hyvin hölmöillä. Ja muo vaa ärsytti ku noilla saanu mitään tehty ees..

Ruokavalioki taas terveelline.. mikää muu ei maistu ku makea.. suklaata, pipareita.. Eilen käytiin kaverin kanssa hesellä. Ei toki hajottanu sen jälkeen ehei. Söin kanatortilla-aterian.. Muutenki oli tosi tuskasta välillä jaksaa hymyillä kaupungilla. Välillä vedin sen naamion ylle ja pakotin itteni nauramaan.. välillä vaan tuijotin tyhjyyteen ja mietin miten valmis olisin tappamaan itseni tasan sillä sekunnilla. Tuijottelin talojen korkeuksia.. mietin mistä voisin hypätä. Liikaa ihmisiä, päässä soi vaan poispoispois. Ostin yhden hupparin ja en voi olla miettimättä.. mihin sitä tarvitsen? En minä tarvitse vaatteita, en ansaitse.. ja toiseksi.. en elä kauaan. Lisää muistoja läheisille.. mietin miten he joutuvat hävittämään vaatteitani, tavaroitani.. mietin kun he löytävät päiväkirjani.. teräni.. kaiken liian salaisen.

Kuolema on siis ollut mielessä ihan kiitettävästi koko ajan. Ja sitten se toinen vaihtoehto; osasto. Viimeksi sieltä astuessani vannoin etten ikinä enää astu niiden kiviseinien sisälle. Ja tässä ollaan.. miettimässä ihan tosissaan että vieläkö jaksaisin yrittää. Se kertoo ehkä aika paljon siitä etten pysty elämään itseni kanssa. Koko ajan sellanen tunne, etten pärjää itselleni.. en voi enää luottaa itseeni. Enkä mä tiedä otettaisiinko mut sinne... en pääse eroon ajatuksesta että se on tarkoitettu paljon sairaammille ihmisille kuin minä.. Tiedän, näin ei saisi ajatella, mutta ajattelen silti.. Mutta mun pitäis saada maanantaina suuni auki siellä polilla... pitäis varmaan viedä jotain blogitekstejä. Vai kerronko sittenkään mitään? Koitanko vielä pärjätä yksin... pärjäänkö enää? En ainakaan osaa kuvitella itteäni yhdeksäs päivä kouluun.. pitkä kevät edessä... tiedän etten menisi silloin kouluun vaan tekisin jotain ihan muuta.. ~~viimeistään silloin~~. Maanantaihinkin tuntuu olevan niin ikuisuus aikaa, etten tiedä miten jaksan.

En ainakaan jaksais tätä ahdistusta ja masennusta enää päivääkään. En oikein osaa sanoa kumpi on päälimmäisennä.. ne on molemmat niin hirveitä tunteita.. Kun masennus maltaa, en osaa muuta kuin maata paikallani ja toivoa kuolevani. Kun ahdistus, osaan vain repiä ja hakata itseäni... ja toivoa kuolevani. Kuolemantoive on läsnä koko ajan.. Yöllä kun pelkäsin että joutuisin oksentamaan.. ensimmäinen ajatus oli, että voisin tappaa itseni nyt niin en joutuisi. Revin itseäni joka puolelta, purin peittoa ja nousin vuorotellen istumaan ja vuorotellen makasin. Painoin pään polviin. Yritin pitää itseni kasassa. Olisin vain halunnut juosta äidin luo ja sanoa etten jaksa. Välillä haluan niin kovasti olla se pieni tyttö, joka kertoo kaiken vanhemmille ja jonka äiti silittää uneen kun on paha olla. Mutta kestin sen olon ja voitin taas yhden pienen taistelun. Tätä suurempaa en voi voittaa. Tai voin.. en tiedä. Siinä on yksi voittaja. Sairaus.. Tai minä. Välimuotoa ei ole.. me molemmat emme voi elää loputtomiin, toisen pitää luovuttaa. Musta ei tunnu löytyvän voimia siihen taisteluun ja mietin, että jos sieltä osastolta saisin niitä. Siellä saatais lääkityskin kuntoon paremmin.. kun tosta citalopramista ei todellakaan tunnu olevan taas mitään hyötyä.. haittaa vaan. Ja oon syöny sitä kuitenki vissiin kuukauden jo.

Jotenki tosi sekava olo.. Tuntuu että hukun koko ajan syvemmälle mieleni vankilaan. Muurit ovat jo liian korkeat, jotta jaksaisin kiivetä niiden yli. Toisella puolella on elämä.. niin lähellä, mutta ihan liian kaukana... Haluan vain luovuttaa, haluan vain kuolla. Mutta nyt haluan vaan päästä lukemaan teidän kuulumisia. Olette rakkaita, joka ikinen. ♥

mikään mitä teen
ei ravista muo hereille
asiat on "hyvin"
vaikken sitä ansaitse
...
mä olen paikalla
mutta läsnä en
se hymytön
ja aivan niin
kiittämätön
ja joku toinen varmaan
tahtois olla tässä
mun tilalla
missä kohtaa muutuin
hyvästä niin huonoksi
kenen mukaan jäikään
minun oma tahtoni
Kiittämätön - Jenni Vartiainen

i can't

2011-12-26T00:35:00.002+02:00

pakko kirjoittaa uudestaan
tuntuu etten edellisessä postauksessa saanu puoliakaan asioita kirjotettua
nyt tyhjä ja supermasentava olo
vähän väliä rojahdan sängylleni makaamaan
en jaksanut mennä suihkuun
enkä pestä hampaita
enkä naamaa
olen ällöttävä mutten vain saa kerättyä itseni
voimat lähentelee nollia
miten ne voi riittää paranemiseen
kun ne hädintuskin riittää elossa pysymiseen
ja kauan ei enää riitäkään
anteeksi
antakaa minulle vielä joskus anteeksi
tämä on liikaaa minulle
olen heikko ja muserrun tämän painon alla
on niin helvetin epätodellinen olo
masennus voimakkaampaa kuin aikoihin
itketti, mutta ei enää
jäljellä pelkkä tyhjyys
ja väsymys
istun ja tuijotan
en minä ole tässä, en minä ole minä
mitä tapahtuu

haluan vain pois, haluan heittää lääkkeet naamaan
avata valtimot
haluan tehdä niin paljon muuta mistä ei sen enempää
suunnitelmia on, keinoja on
jaksanko odottaa viikon päästä maanantaihin
polille
entä saanko silloinkaan suutani auki
en haluaisi kertoa
he ottaa minulta mahdollisuudet pois
kaikki mahdollisuudet satuttaa
ja tehdä jotain.

en jaksa muistaa koska ois ollu näin sekava olo.

miksi mieli on ikuinen linnansa vanki

2011-12-25T21:14:00.000+02:00

On vaikea hengittää. Mietin kauan viitsinkö kirjoittaa tänne.. en halua huolestuttaa, mutta tiedän että olen huolestuttanut jo ihan liian monta ihmistä. Yritän kuitenkin kirjoittaa jotain edes.
Musta tuntuu että mun parantumismyönteisyys (se pieni hiukkanen siitä), on hävinnyt kuin tuhka tuuleen. Mietin vain laihduttamista ja kuolemista. En nää pienintäkään mahdollisuutta selviämiselle, en jaksa enää. Punon laihdutussuunnitelmia, mietin ruokia ja liikkumisia.. meinasin tänään jo lähteä lenkille, mutten viitsinyt vielä.. nyt on joulu. Yritän pitää syömishäiriön edes nämä päivät kaukana minusta. Kaukana se ei ole, mutta.. en halua nyt laihduttaa ja pilata muidenkin joulua vammailemalla. Aamupalaksi söin suklaakonvehdin, lounaalla närhin jouluruokia ja siirtelin ruokaa lautasella. Ei huvittanut yhtään syödä. Olin niin mahtavaa seuraa angstatessani omassa huoneessa. Kun puhe oli kouluruuasta ja uskalsin mainita mielipiteeni sain aikaan hirveän raivoamisen mummilta; olen nirso ja blablabla. Ei se ees vaivautunut kunnolla raivoomaan. Mutta meinas ihan selvästi alkaa selittämään että silloin kun minä olin pieni niin syötiin sitä mitä oli ja ruuasta ei nirsoiltu. Muutenkin hajottavaa kuunnella toisen kertomuksia siitä miten hän on lapsena tehnyt kovaa työtä. Sanois vaan suoraan miten laiska minä olen. Vanhempien ihmisten asenteesta huomaa niin sen; elämästä selviää kun on vahva, pitää vain olla vahva. Ei saa olla laiska.

Lounaan jälkeen olen kyllä syönyt, enemmän kuin tarpeeksi. Mutta en ahminut. Ja jokaisen suupalan kohdalla en voi olla haukkumatta itseäni, en pysty olemaan vihaamatta itseäni, koska olen niin ällöttävä. Haluan vain ne luut, sen heikotuksen. Haluan taas onnistua jossain. Parin vuoden takaiset suunnitelmat palaa mieleen. Silloin onnistuin. Haluan onnistua taas. Pienenevä numero vaa'assa.. päältä tippuvat vaatteet. Minä haluanhaluanhaluan niin paljon. Voisin olla viikon syömättä, ansaitsisin sen.

Sitten aihe, josta en haluaisi kirjoittaa juuri sen takia etten huolestuta ketään. Muttasiisniin. En vaan osaa olla ajattelematta sitä kuolemista koko ajan. Puhutaan astioista joita saan kun muutan omaan kotiin. Hymyilen ja vastaan jotain, mutta sisällä olen varma etten elää enää silloin. Mietin mitä vanhempani joutuvat kokemaan, lähteekö äiti oikeasti perässä, niinkuin uhkasi kerran. Olen hirveän itsekeskeinen ~~ihminen~~ paskiainen, mutten vain enää jaksa tätä kipua. Olen jo liian monta vuotta elänyt ainoastaan muiden takia. Moneen vuoteen en ole yhtä ainutta päivää edes saanut olla onnellinen.. tai edes jotain sinne päin. Paha olo seuraa joka paikkaan, se on niin tiukasti kiinni minussa. En pääse sitä karkuun, vaikka matkustaisin kauas, vaikka olisin ihanien ihmisten seurassa.. ei se lähde, vaikka puhuisin tai söisin lääkkeitä. Ei se lähde vaikka viiltäisin kehoni täyteen syviä haavoja. Se lähtee vain jos pääsen pois. Minä tarvitsen sitä. Tarvitsen kuolemaa.

Istuessani mummon ja pappan ja äidin kanssa kuulen selvästi mummon äänen sanovan nimeni kysyvästi. Katsahdan häneen päin ja tajuan hänen puhuvan jostain muusta. Ei, kukaan ei sanonut nimeäni.. mitä minä kuulen..?

Tämä joulu ei ole enää joulu.. on se. Minun viimeinen? Mutta mikään ei tunnu miltään.. ihan kuin tavallinen viikonloppu. Dataan huoneessani, kissa nukkuu vieressä, porukat olohuoneessa katsoo jotain telkkarista. Vielä viime jouluna halusin olla heidän kanssaan, pelattiin trivial pursuittia. Nyt en löydä voimia esittämiseen. Luen kirjaa, keskittymiskyky pettää ja huomaan lukeneeni aukeaman muistamatta mitä juuri luin. Tuijotan arpisia käsiä.. tarvitsen kipua.. Hakkaan jalkoja yhteen, nilkkaluiden(?) kohdalta. Niin kovasti haluan viiltää. Ei jouluna. Miksi ei? Joulumaa on ihmismielen rauhan valtakunta.... Jaa mikä oli? Minun mieleni on ainakin niin kaukana rauhasta kuin voi olla.. niin kaukana ja niin helpottavan lähellä..

äännettömästi huudan kovempaa

2011-12-24T23:25:00.000+02:00

Ei näin.. ei helvetti näin. Älkää lukeko tätä jos ootte yhtään hyvällä tuulella, koska mä en oo ja tää postaus ei tuu kovin ilonen oleen.

Aamupäivä meni vielä suht ok ja silleen, mut nyt hajottaa niin hitosti. En tiiä koska ois ahistanu näin paljon se, että pitäis elää. En tiiä, koska oisin näin paljon halunnu kuolla ja koska tulevaisuus ois näyttäny näin toivottomalta.. tai koska en ois nähny sitä ollenkaan.. Ei varmaan koskaan. Ens viikko pitäis jotenki jaksaa, koska poli on kiinni.. mä en tiedä mitä tästä tulee.

En vaan jaksa olla porukoiden kanssa. Vääntää sen tekohymyn naamalle ja silti saada peräänsä huolestuneita kysymyksiä siitä, mikä muo harmittaa. ~~Ei muo mikään harmita, en vaan halua elää.~~ Siis ihan oikeesti.. sain kivoja lahjoja ja mulla olis voinu olla kivaa, mutta ei mun mielessä on koko helvetin illan vaan itsemurha. Saunassa mietin jos vaan jäisin sinne lauteille ja heittäisin löylyä niin helvetisti.. Nyt mun päässä on tasan kaks vaihtoehtoa.. laihdu tai kuole. Tai molemmat. Tiedän, etten voi jatkaa näin ja jompikumpi noista on väistämättä edessä.. on niin paha olla... Itkettää, mutta kyyneleet ei tule ulos ja en saa hengitettyä. Miksen edes jouluna saa olla onnellinen.. minä niin yritin.. taistelin sitä läskiahdistusta vastaan, hoin päässäni että nyt saan syödä.. mutta ei, minä en vain osaa olla onnellinen..

minä aamulla...hhhnghhyi.

Muo pelottaa oikeesti ens viikko.. mä olisin niin valmis lähtemään vaikka tällä sekunnilla, mutten osaa olla miettimättä porukoita, ystäviä, sukulaisia. Lähinnä nyt porukoita. Tuntuu niin pahalta saada lahjoja.. ajattelen etten tarvitse niitä.. hukkaan nekin rahat. Hukkaan = minuun. En minä tarvitse mitään. Ystäviä ihanat lahjat, näkee että niihin on nähty vaivaa. Minua itkettää.. en ansaitse näin mahtavia ystäviä.. enkä halua pettää heitäkin. Jos uudenvuoden yli lupaan jaksaa.. Tai en voi luvata mitään, voin vaan luvata yrittää. 2.1. on poli.. mun vaihtoehdot on kertoa tai olla kertomatta. Mennä osastolle tai tehdä jotain itselle.. tällä hetkellä tuntuu siltä etten vaan pärjää enää, tiedän sen. Huomenna voin ajatella jo toisin.. mutta epäilen.. tää on niin vahvasti kiinni mussa. Nyt mulla ei oo enää mitään odotettavaa.. okei en joulusta jaksanu kunnolla innostua.. niinkuin ennen. Mutta nyt ei oo mitään.. mitään minkä takia jaksaisin. Mutta en minä halua osastolle.. en halua myöntää kenellekään mitään. Ja en halua parantua.. haluan vain kuolla, joten olenko hiljaa vai saanko suuni auki.. tässä on aikaa miettiä.. en minä halua olla tällainen.. sairas. En halua olla ollenkaan mitään, en halua olla olemassa, mutta.. En halua pettää kaikkia.. ~~minullahan menee ihan hyvin.~~

merry christmas

2011-12-22T22:01:00.000+02:00

Halusin tehä tällai postauksen, koska ootte oikeesti maailman parhaita ja teistä kaikista on tullut mulle älyttömän tärkeitä, toisien kanssa olen jutellut enemmän ja haluankin tässä ensin sanoa muutaman sanan heille.

lost girl - en tiiä miten selviäisin ilman suo, tai tiedän, en mitenkään. Ymmärrät muo niin täydellisesti ja oon maailman onnellisin siitä että oon saanu tutustua noin ihanaan ihmiseen ja jaksat kuunnella. Muista, että mulle saa aina puhua, kaikesta. Meijän tekstaamiset on pelastanut niin monet päivät ja hetket ♥

Noopi - ensinnäkin, en voi koskaan kiittää suo tarpeeksi siitä että soitit sillon sinne psykalle. Ilman suo todennäkösesti tappelisin vieläkin itseäni vastaan sen avunhakemisen kanssa. Toiseksi, olet ihan mahtava ihminen, osaat auttaa niin hyvin. Saat mut aina miettimään vähän enemmän ja tarkemmin ja osaat esittää asioita eri tavalla ku muut. Tiiät mitä käyn läpi ja mä tiiän että oot käyny samaa ja se että oot alkanu selviämään siitä, se luo uskoa muhunkin. Oot yks vahvimmista mun tuntemista ihmisistä ja kuten oon sanonu, susta tulis maailman paras psykoterapeutti. ♥

Vaiennut - sinä ihana jaksat aina huolehtia muista, mutta et nää miten huonossa kunnossa itse olet. Sun kanssa on helppo puhua, kun tiedän että ymmärrät ku ollaan jotain samoja asioita käyty läpi tai no käydään vieläkin. Oot vahva ku oot selvinny kaikesta, ja selviit jatkossakin. ♥

louna - sinä kanssa muru kun jaksat aina huolehtia meistä muista, mutta muo pelottaa että kuihdut pois.. me tarvitaan suo täällä! Osaat aina sanoa kaikkea järkevää ja jaksat kuunnella vaikka itelläskin on paha olla. ♥

vendela - oot mukava ja jaksat aina auttaa. Rakastan sun blogia; tyyliä kirjottaa, niitä kuvia, ulkoasua ja muutenkin ihailen sun vahvuutta ja tyyliä, oot mahtava nainen (: ♥

sophy - oot kanssa mahtava tyyppi ja huippua shoppailuseuraa (; Kun vielä tajuaisit miten kaunis oot, ja laiha, et saa laihduttaa! ♥

Hepsukka - meijän maratonpuhelut on ihan parhaita ja kehittäviä. Pitäis oikeesti nähä tässä joskus. Oot ihana ihminen ♥

ssecret - vaikka sulla on ihan älyttömän vaikeaa, jaksat tukea. Musta olis kiva nähdä joskus paremminkin kun pikaisesti pari minuuttia. ♥

Stupid-tiger - sun kanssa on aina kiva jutella, oon vaan niin huolissaan.. älä nyt ainakaan alota laihduttamaan :(♥
äänetönkuolema - susta oon enemmän ku huolissaan ja toivon että otat kaiken sulle tarjotun avun vastaan. Sun kommentit antaa mulle voimaa, vaikutat tositosi ihanalta ihmisiltä, johon ois superia tutustua paremminkin. ♥

Siis apua miten paljon oon saanu ystäviä tän blogin kautta. En pärjäis ilman teitä ja haluaisin auttaa teitä jokaista + jokaista muuta ihanaa lukijaa. Tässä oli vaan ne joiden kanssa oon jutellu jossain muualla kun bloggerissa.

Hyvää joulua kaikki te rakkaat ♥ Muistakaa syödä ja nauttia ja rentoutua ♥

sekoan

2011-12-22T04:31:00.001+02:00

makaan sängyssä

pelosta kangistunut vartaloni tärisee

ei ollut edes huono olo kun heräsin

mutta koska en keksinyt muutakaan syytä miksi heräisin keskellä yötä

niin tottakai - minulla on mahatauti tai ruokamyrkytys

raavin käsiä

haluan verta

puren peittoa

silmissä sumenee

en halua oksentaa

haluan juosta niin kauas kuin jalat kantaa

haluan huutaa niin kovaa kuin ikinä jaksan

äänenu käheäksi

mutta hiljaa kuiskaan "en jaksa enää"

koska pääsen pois

en osaa elää tämän pelon kanssa

enkä muutenkaan

mietin kenelle tekstaan - en kenellekään

en halua häiritä

kello puoli viisi

pakko yrittää nukkua

tai

aihtoehtoisesti seota lisää

Published with Blogger-droid v2.0.1

ilta yöhön kuljettaa

2011-12-21T21:27:00.002+02:00

Blaaaaaaaa mun selkä halkeaaaaaa en kestä. Särkee ihan hitosti, vaikka oon ottanu särkylääkettäki ja ku en tiiä yhtään mistä tää tuli, mut sen tiiän et kiroon ja paljon jos huomenna en pääse sängystä ylös. Hitto haluan polille, mulla on sille se joulukorttiki.. ja muutenki ois ihan kiva puhua ni jos olo helpottais jouluks. Tosin en voi olla ajattelematta, että enkai sitte saa sille pahempaa oloa jouluks.. Joojoo se on ammattilainen, mut silti.

Muuten en vaan saa ajatuksia pois siitä itsemurhasta. Aamulla ensimmäinen ajatus on joka ikinen aamu: mä en halua elää, päästäkää pois. Välillä huomaan sen tuskissani sanovani ääneen. Tänään oon koittanu unohtaa pahan olon ja fiilistellä joulua.. siellä se on taustalla, tiedän ettei se mihinkään häviä ja hyökkää kyllä kohta entistä pahempana.. mutta ihan sama. En taas jaksa itkeä.. tiedä mitä ne pari päivää tossa oli.. nyt en enää löydä kyyneliä. Hieman ehkä tyhjäkin olo. Pelkään ensi vuotta niin hitosti.. en minä selviä.. ja samalla mietin mihin tää syksy hävis.. mihin tää vuos hävis? On niin epätodellinen olo.

vuosi 2011

2011-12-20T23:20:00.000+02:00

Tähän vuoteen on mahtunut niin paljon liikaa paskaa, mutta jotain hyvääkin. Haluan tehdä tällasen koostepostauksen ja liittää mukaan ehkä jotain lauseitakin mitä oon kirjottanu tänne. Ei voi kun toivoa että ensi vuodesta tulee parempi. Pakko siitä on tulla...

TAMMIKUU
Tappelin avun hakemisen kanssa.. meinasin kävellä terkkarille. En kävellyt. Ahdistuin joululoman päättymisestä. Viiltelin, vammailin syömisten kanssa, vihasin itseäni älyttömästi, en osannut nukkua.. ja toivoin kuolevani.. ajatus keväästä oli liian pitkä. Ainut mitä taisin tehdä, olin kaverin kanssa laivalla.

HELMIKUU
Valahtelin terkkarille päin naamaa kaiken olevan hyvin. Pelkäsin viinirypäleen syömistä ja hetken päästä taas ahmin. Halusin kuolla.

MAALISKUU
Blogista löytyy jopa positiivisempia, elämänhaluisia postauksia. Panikoin laskiaispullasta ja itsemurha-ajatukset vahvistuivat. Olin siskon luona kaks yötä. Juhlittiin mummon ja pappan kultahääpäiviä, leivoin.

HUHTIKUU
Ajattelin itsemurhaa ihan liikaa. "Mä tiedän et mä en pärjää enää, tiedän että kuolen pian." Viiltelin liikaa ja yritin hakea apua. Lopulta annoin ystävän soittaa psykologille. Sain ajan.

TOUKOKUU
Psykologilla käymistä, koululääkärillä käymistä, päivystyksessä käymistä, pakkohoidossa osastolla itkemistä... polille siirtyminen koulupsykalta. Alotin syömään Seronilia. Osaston jälkeen ehkä päivän olin hyvin varma siitä että paranen.. olin täynnä elämää sinä hetkenä kun astuin sieltä vankilasta.

KESÄKUU
Yritin olla kesätöissä.. luovutin ensimmäisen päivän jälkeen kun en muuta osannut kun suunnitella itseni hirttämistä siellä vessassa. Kävin kavereiden kanssa huvipuistossa. Olin varma että tapan itseni ennen ku koulut alkaa.

HEINÄKUU
Kahen kuukauden loma polilla.. itsemurha-ajatukset senkun vahvistui.. suunnittelin päivää ja keinotkin olivat turhan selvät. Vietin viikon etelässä äitini kanssa. Veljenpojan kanssa käytiin huvipuistossa.

ELOKUU
Elokuun lopulla alotin iltalukion.. Elokuu oli säätämistä koulujen välillä, mutta tää on oikeesti se asia, joka pelasti mut itsemurhalta syksyllä. Aloin viiltelemään entistä syvemmälle. Pelkäsin syksyä.

SYYSKUU
Ahdistuskohtauksia koulussa.. kaikki yhtä sumua. Ystävä kauempaa oli täällä neljä yötä ♥

LOKAKUU
Sumuasumuasumua.. en muista lokakuulta oikein mitään. Niinkuin en koko syksyltä. Postauksia lukiessa tossa alussa meni vissiin vähän paremminki välillä. Oon näemmä käyny leffassa.

MARRASKUU
Paastosin elämäni ensimmäisen kokonaisen päivän. Paska olla. Seronil lopetettiin ja marraskuun lopulla alotettiin Citalopram. Vaari kuoli. Näin sophyn ekaa kertaa. ♥

JOULUKUU
Kaikki menee päin helvettiä. Itsemurha mielessä koko ajan ja oon niin sekasin itteni kanssa ku vaan voi olla. Vaarin hautajaiset.. paskaa sataa niskaan. Tunnen itseni yksinäisemmäksi kun koskaan ja en pelkään ensi vuotta.. lähinnä kevättä. En usko selviäväni kovin pitkälle. Aloitan ettiin psykoterapeuttia. Tammikuun toiselle päivälle meen yhelle arviointikäynnille.

Miten tää pystyki olee nii helvetin ahdistavaa kirjottaa tästä vuodesta. Kyllä mä tiesin etten oo tehny mitään ja että kaikki on vaa pahentunu, mutta silti.. no positiivista oli toi että aloin saamaan apua ja että oon tutustunu tän blogin kautta tositosi moniin ihaniin ihmisiin ♥

turha hartioilla huomista on kantaa

2011-12-19T21:57:00.001+02:00

Varoitan, tästä tulee varmasti helvetin sekava postaus, koska mun päässä liikku tällä hetkellä ajatuksia niin laidasta laitaan.. mutta haluan kuitenkin purkaa ja pläjäytän ne tähän samaan postaukseen.

Sain ystävältä ihanan viestin fb:ssä. Oikeesti tosi pitkän ja näin että hän oli nähnyt vaivaa sen kirjoittamiseen. Kiitos rakas ♥ Sen viestin inspiroimana haluan nyt kirjoittaa tähän kolme mun tärkeintä unelmaa. Tää oli ensin tosi vaikeeta, koska mun ainut unelma on oikeesti saada kuolla.. mutta sitten ku rupesin miettimään ni keksin heti toisen. Elikkä kyllä niitä löytyy, jos vaan haluaa sulkea sen kuolemavaihtoehdon kokonaan pois.
1. Valmistua psykologiks. Haluan tuntea sen hetken ku ne paperit on siinä kädessä ja pääsen vihdoin hakemaan töitä ja sitten auttamaan ihmisiä. Ja jossain vaiheessa ehkä jatkokouluttautua psykoterapeutiks.
2. Ostaa oma hevonen. Suomenhevonen, jonka kanssa laukata kohti auringonlaskua lämpimänä kesäiltana. Ratsastaa, koska huvittaa ja miten huvittaa; hyppiä, kävellä maastossa.. mitä vaan. Kisatakin ehkä.
3. Parantua. No tää nyt on aika selkee. Ja noi muut vähänniinku edellyttää tätä.. vaikee mitään tehdä kuolleena. Ja en osaa edes kuvitella miltä elämä tuntuisi ilman syömisvammailua, jatkuvaa masennusta ja ahdistusta. Sen täytyy tuntua joltain todellatodella hyvältä. Haluan sen hetken, että voin todeta kaiken olevan takanapäin ja olevani terve.

Miten haluaisinkaan auttaa teitä kaikkia. Oon niin hirveän huolissaan.. ihan irl-kavereista ja sitten teistä kaikista. Miksi niin monella on niin paska olla? Näin tänään kaveria ja olisin halunnut auttaa niin kovasti, viedä sen pahan olon pois. Vaikea tehdä mitään kun itsellä on paha olla myös.. mutta minä niin haluaisin. Ja te kaikki.. olen niin hirveän huolissani. Kertokaa jollekin miten paha olla on. Kertokaa, itkekää, huutakaa, pyytäkää sitä apua. Kukaan ei nää teidän ajatuksia, kukaan ei tule kysymään, jos ette itse ota sitä ensimmäistä askelta. Se on otettava, jokaisen.

Mä soitin aamulla sille psykoterapeutille. Se ei heti vastannu, mut soitti varmaa viiden minan päästä takasin. Sovittiin arviointiaika kahden viikon päähän. Ja koko puhelu oli ohi muutamassa minuutissa.. miksi.. miksi sitä piti stressata koko viikonloppu? Noin yksinkertaista juttua. Ehkä mä vielä opin.

Tää päivä on taas ollu joku syömisvammaamisen multihuipentuma. Aamupalaksi muffinsseja, lounaaksi joulutorttutaikinaa, välipalaksi keksejä. Terveelliset syömiset rajoittuu omenaan ja sämpylään ja ainiin - soijajogurttiin. Että olen terveellinen. Ja tottakai mukaan mahtui oksennusyritys.. en vain uskalla.. koska sairaus voittaa pelon? Lisäksi olin lähempänä itsemurhan yrittämistä kuin ikinä ennen. Ei siitä sen enempää.. en tehnyt mitään.. mutta se tunne oli ihan helvetin pelottavan vahva, ku tajus että hei.. en eläis ihan kohta jos nyt tekisin näin.

Huomenna nään S:ssää ja meen kouluun yheks tunniks. Ja sitten on lomalomaloma. Kunpa osaisin nyt oikeasti rentoutua. Kaikki joululahjat on ostettu, pari paketoimatta.. siivota vielä kun jaksais ja hieman koristella lisää niin olis oikein hyvä.

i can't help me anymore

2011-12-18T22:28:00.000+02:00

eilen illalla valojen sammuttua
annan kyynelten valua kasvoille ja tyynylle
naama turvoksissa hoen
päästäkää pois
antakaa kuolla
en halua herätä huomenna
itken itseni uneen
siitä miten en kuulu tänne
yksinäisyydestä ja halusta kuolla
joka on vahvempana kuin koskaan
vahvempana kuin ikinä tiedän mitä teen ensi vuonna
ja aamulla herään epätoivoisena
en jaksa elää enää
liian pitkä aika siihen kunnes saan hävitä

Nyttenki ahdistaa ihan helvetisti. Tiedä miten päin istuisi ja mitä tekisi. Syötynä hitosti liikaa ja vieläkin voisi vain ahmia. Olis pitäny siivota, en jaksanu. Läksyt tein.. jotenkin, mutta tein. Ainut asia, jonka jaksoin tehdä. Niin ja muffinsit. Nyt en jaksa enää mitään. En jaksa edes viiltää. Välillä kävellessä heikottaa, silmissä sumenee ja haluaisin vain kaatua.

Huomenna pitää soittaa psykoterapeutille.. pelottaa, mitä sanon.. entä jos se ei vastaakkaan, jos sekoan sanoissani, josjosjos.. mitä väliä? Se on terapeutti, helvetti se on kyllä nähny ja kuullu kaikennäköstä eli mitä hirveetä voi tapahtua jos sekoon puhelimessa.. ei mitään. Niinpä, mutta silti.. on se niin vaikeeta puhua puhelimessa.. onhan se. Haluisin vaan puhua mun omahoitajan kanssa.. noista hautajaisista ja muutenki siitä et pelkään mitä joulun jälkeen tapahtuu. Vasta torstaina.. musta tuntuu muutenki ihan hirveeltä et joutuisin luopumaan siitä omahoitajasta.. mun tulee niin ikävä, koska se on oikeesti maailman ihanin ihminen, jolle mun on niin helppo puhua miten helppoa se mulle nyt voi olla. Ja musta tuntuu niin turhalta alottaa sitä terapian hakemisprosessia ku en tätä menoa pysy hengissä sihen asti et se alkaa.

En nää mitään järkeä pysyä hengissä.. mummi oli valittanu niistä kuvista jotain.. et puuttuu sellai kuva mis on kaikki kukkaset arkun päällä, kirkosta siis. Haudalta on sellasia kuvia.. Muo itkettää.. haluun peiton alle itkemään, ehkä kohta meenkin.. On taas liian paska olla. En nää järkeä tehdä mitään, koska kuolen kuitenkin.. joku lukiokin.. turhaaturhaaturhaa.

voimat ei enää kanna kovin pitkälle

olotila pahenee päivä päivältä

ainut asia jota haluan tehdä on itkeäitkeäjaitkeä

olen niin loppu

pakko se on myötää

nyt maailmalta kotiin valmis oisin

2011-12-17T19:42:00.001+02:00

Ahistaa ihan helvetisti. Voisin oksentaa tästä pahasta olosta. Itkettää, mutten uskalla.. en itke muiden nähden. Yöllä sitten, jos enää saan kyyneleet ulos. Nyt en itke, en vittu itke.

Hautajaisissa en itkenyt, piilouduin turvallisesti kameran taakse. Jouduin kertomaan muistoja vaarista. Jouduin seisomaan ja puhumaan siinä muiden keskellä. Meinasin seota ku en meinannu keksiä mitään ku vaari on ollu niin pitkään niin huonossa kunnossa. Nyt en osaa olla miettimättä miten nolo olin kun vaan kerroin samaa kun kaikki muutkin. Siinäkin vain nauroin. Häpeän itseäni ja läskejäni. Syömisten kanssa oli yhtä pelleily'; kermavaahdon levittelyä lautaselle, ruuan pilkkomista osiin ja näykkimistä ja vihaan niin syödä ihmisten keskellä. Mummi: "mene hakemaan lisää" "en mä jaksa" ja vastaukseksi kysyvä katse. Muutenkin mummi vittuili mulle koko ajan. Joojoo ymmärrän miten valtava suru hänen kohdallaan on, mutta on meillä muillakin paha olla niin onko pakko purkaa sitä meihin. Ensinäkin se oli ite halunnu mut sinne kuvaamaan ja sit koko ajan "ota kuva tästä, ota kuva, oothan kuvannu, kuvaakuvaakuvaa". Ihan koko ajan se kyseli jotain tollasta. Luulis ettei tärkeintä oo se onko niistä hautajaisista joka sekunnilta joku kuva... Ja sit ku en laulanu niitä virsiä ni siitä kauhee valitus ja virsikirjan tunkeminen nenän eteen. Ja sitten se pyys laskee kui mont ihmistä täällä on ku mulla on kerran niin hyvä laskupää.. no sit laskin, mutta oli vähän vaikeeta ku ihmiset liikkuu koko ajan. No sanoin sit et "n. 70". Ja sit ihan lopussa se kysy multa et no kuin pal niitä oli ja sanoin et en mä laskenu sit tarkemmin, et sen voi niistä kuvista sitte kattoa. Ja sit se vaan katto kauheen kiukkusesti ja sit yks sellain tyyppi sanos et "64". Ja sit se oli silleen et jos laitan siitä kuvia facebookkiin ni...... (selvästi meinas sanoo jotain muuta) oon paitsiolla loppuelämäni. Okei, tokihan haluan laittaa mummistani kuvan facebookkiin. Herätys. Ja sit siinä ku mun piti puhua ääneen ja muidenki ni se valitti et ku kaikki puhuu nii hiljaa. Ja sit ku kaikkien lapsenlapsien siis piti kertoo joku muisto vaarista ni sit sellai mun serkku sanos jotain ja sit mummi vaan "no sinähän sen tiedät" (ei nyt silleen et se tyyppi kuuli) ku se ei siis oo käyny aikoihin niiden luona. Ja valitti ku kaikki vaan kerto samasta; kesistä mökillä, kortinpeluusta jne.. Silleen mun on ainaki vähä vaikea keksiä yhtään mitään ku vaari ei just moneen vuoteen enää tunnistanu mua ja pienenä vihasin aina olla niillä ku mummi oli mulle niin ilkee. Mun sisko on sille miljoona kertaa tärkeempi ku minä.

Oli niin yksinäinen olo siellä. Mun sisko on vieläkin ihan koko ajan vaan sen miehen kanssa ja sitte ku mä sanon jotai ni se vaa nauraa kaikesta ja ku halattii ni se vaan halas muo tosi nopeesti ja ku oltii sovittu et se ottais kuvan ku mentii arkulle ni en sit ite voinu kuvaa ni eihän se sit voinu ku se tunki ittensä jonneki reunaan. Mietin vaan et miten mun hautajaisissa ihmiset olis, mitä siel laulettais, ketä itkis? Itkiskö kukaan. Särkyykö ihmisten ääni arkun vierellä. Tuollakaan ei kovin moni itkeny. Mitä ihmisillä ois päällä.. mietin sitä rauhaa joka vaarilla nyt on. Hän on oikeasti poissa, ikuisesti.Minä haluan, ja vielä minä sen teen. En ennen joulua. Mun on pakko kestää sen yli. En halua meidän porukoille niin paskaa joulua, joten taistelen vielä vähän, vaikka olisin valmis tappamaan itseni tasan nyt.

Itken. Yksinäisyys ja ikävä. Kirkossa ja muistotilaisuudessa ei ollu mitään ongelmaa olla itkemättä, nyt se tulee. Ikävä. Vaari on oikeesti poissa. Ja minä olen niin yksin.

Pelkään niin paljon etten selviä ensi viikosta. Kaksi päivää koulua, kolme tuntia. Tuntuu ihan mahdottomalta, en minä halua. Pelkään että hyppään koulun portaikosta, pelkään että teen sen jo ennen joulua ja petän lupaukseni jaksaa joulun yli, ja ehkä uuteen vuoteenkin. Maanantaina pitäisi soittaa terapeutille, jonka numeron sain eilen polilta. Ne oli jo soittanu sille ja kertonu jotain musta ja että soitan.. mutta nyt mun pitäis ite pystyä soittaan ja varaan aika.

Mä en jaksa.. haluun vaan jäädä sänkyyn makaamaan ja itkemään ja viiltämään. Mulla ei oo voimia, jokasen jutun jälkeen tuntuu ku ois juossu maratonin, henkisesti. Siis vaikka oppitunnin jälkeen. Ja haukun itseäni laiskaksi, en vain voi myöntää itselleni etten enää löydä omia voimiani ja olen jo luovuttanut. Huomenna pitäis tehdä läksyjä, lukee sanakokeeseen, pitäis siivota, pitäis leipoa, muokkaa noi kuvat. Pitäis taas esittää.. jota oon tehnyt tänään ihan liikaa.. Tän illan/yön haluan kyllä vain itkeä, mutta pelkään että kyyneleet ei enää tuu ku porukat on menny nukkumaan.. tai no kyllä ne varmaan tulee ku rupeen miettiin mitä kaikkea mummi tänään sano mulle. Oon niin yliherkkä.. pitää tollasistaki loukkaantua näin paljon, mutta kun ne sattuu ja syvälle.

Ois vaan niin ihana ku nyt ois joku jolle itkeä ja jonka kainaloon käpertyä, mutta mulla ei ole ketään. Ei ketään joka halaa. Kaikki muut halailee toisiaan, olen yksin, niin helvetin yksin. Fyysisesti, mutta henkisesti vielä enemmän. On niin epätodellinen olo, ihan kuin en istuisi tässä. Ihmiset ei tiedä mitä mun sisällä liikkuu, miten paljon toivon että se olisin minä siellä arkussa. Nyt mun tekee vaan mieli purkaa ja jutella ja haluan sen olkapään jota vasten itkeä, mutta ei. Miten voi haluta näin paljon pois.. miten jokainen hengenveto sattuu, viiltää ja rikkoo enemmän sisältä. Miten voi aina vain upota ja upota.. en kestä elämän painoa ja yritän viedä ahdistuksen pois leikkimällä syömisillä, mutta todellisuudessa olo vain pahenee. Mutta kun haluan olla se keiju. Vielä mä haluan. Ja sitten haluan kuolla.

herra kädelläsi
uneen painan pään
kutsut ystäväsi lepäämään
käsi minut kantaa
uuteen elämään
ikirauhan antaa
valoon jään

Nyt on vaari saatettu haudan lepoon. ♥

anna mun mennä, mun mentävä on

2011-12-15T20:20:00.001+02:00

Mulla. Hajoo. Pää. Taas kerran. Menin sit ostamaan karkkipussin ja ahmin sen. 250g. Hyivittu sanoo sairaus ja se on ihan normaali määrä sanoo järki. Kumpaa uskoa, en tiedä. Miksi menin kauppaan? Miksimiksimiksi.. jos en olisi mennyt en todennäköisesti istuisi tässä käsi auki... ei pahasti, mutta vahvasti epäilen ettei todellakaan jää tähän tänään.

On niin kova tarve tuntea kipua ja nähdä verta. En kestä oloa tässä kropassa. Olen ällöttävä likainen ja en jaksa tehdä edes perusasioita. Kuten käydä suihkussa. Masennus valtaa minut ja lamauttaa. Itsemurha pyörii yhä enemmän mielessä. Kaupungilla auto pääsee yllättämään, "et olis pysähtynyt" on ensimmäinen ajatukseni. En pelästy niinkuin ennen olisin pelästynyt ja sen jälkeen kytännyt joka kulman takaa autoja. Ei, päin vastoin kuljen päin punaisia toiveena että bussi ajaa päälle. Heijastimia en todellakaan halua käyttää. Käveleminen karkkipussi laukussa kaupungilla.. helvettiä. Oksetti ja en meinannu saada henkeä ja meinasin heittää sen roskiin. Olisinki heittäny. Että voin vihata itteeni. En mä halua mennä polille huomenna kertomaan miten oon taas epäonnistunut, en osaa edes olla syömättä tai syödä niin vähän että laihdun. Olen siis läski, huono syömishäiriöinen jne..

Tänään oli hoitoneuvottelu, siellä oli iskä, psykiatri ja omahoitaja. Istuin hiljaa ja hymyilin. Vaihdoin omahoitajan kanssa muutamia huvittuneita katseita tilanteesta. Porukat onnistus nolaamaan ittensä täysillä. Joo. Äitikin vaikkei se ollu ees paikalla. Taitolaji. Iskä vaa rupes selittään siitä terapiasta, et miten se muka voi olla kakssataakertaa, siis kauheeen paljon ja et eihän sitä puhuttavaa riitä. Ja viel kaks kertaa viikossa. Siiis what. Ja kolme vuotta. Hui. Teki mieli huutaa et niiin siinä huomaa kuka ei oo kokenu mitään, ku sen mielestä näistä ongelmista pitäis parantua silleen sormia napsauttamalla. Ja äiti.. se oli puhunu omahoitajan kanssa puhelimessa mukamas hoitoneuvotteluajasta. Niin se väitti. Kysyin puhusko ne muusta ja se väitti että ei. Tänää omahoitaja sit kerto melkee heti et äiti oli ollu huolissaan mun mielialanvaihteluista ja syömisistä ja yrittäny kysyä siitä viiltelystä. Hoitaja ei tietty ollu kertonu. Hähhähä siitä sait. Mut noita mielialanvaihteluita en kyllä tajuu, mistä se on ne repiny? Noitten mielestä siis mul on hyvä olla ku oon niiden kanssa ja huono olla kun oon yksin. Jooo just näin se menee. NOT. Ois kiva tietää mistä ne keksii noita teorioitansa.

Kiva ku karkit meinaa nousta ylös ja muutenki.. päivällä taas kauhee pahaolokohtaus ja bussissa ku mun viereen tuli jotain kaks humalaistamiestä ja selitti jotai omiaan (istuin siis takapenkillä) ja se toine rojahti melkee mun päälle. Lähin sit karkuun siitä, istuun sinne edemmäs ja se vaa sano et "ei nyt karkuun tarvii lähteä". Silleen haistakaapapaska ei tarvis ei jos ei pelkäis että oksennatte. Oon miettin et tää et näit pahasta olosta johtuvia paniikkeja tulee useemmin johtuu varmaan siitä ku syksyllä oksensin. Sitä ennen psyykkasin itteen aina "jos tästä selviin ni selviin mistä vaan" tai silleen et "jos nyt en oksenna ni en sit koskaan", mut sit ku tosta huolimatta oksensin ni nyt en enää osaa luottaa siihen mikä on oikee paha olo ja mikä itse kehiteltyä ja meen entistä enemmän paniikkiin.

En vaan jaksais nyt yhtään mitään muuta ku maata sängyssä ja itkeä, mutta kyyneleet ei tuu taaskaan. Koko ajan ne on niin lähellä, varsinkin bussissa ja koulussa.. mutta ei. Bussissa muutenki ahdisti tänään enemmän ku aikoihin.. ku siinä oli sellai ihme väliseinä tai sellai levy mistä näki oman kuvan ja sit mun edessä istu yks ja musta tuntu et se tuijotti muo koko ajan sen levyn kautta.

Mä en halua olla minä. Mä en halua olla mitään. Eläminen on niin pakkoa.. olisin jo miljoona kertaa voinut tappaa itteni.. miksi silti vielä olen tässä? Koska saan oikeasti tarpeekseni. Muo pelottaa mitä joululoman jälkeen tapahtuu, tai sen jälkeen ku joulu on ohi. Nyt oon oottanu sitä.. paitsi viime päivinä oon alannu miettiin et niin.. eihän se viime vuonakaan oikeen tuntunu miltään ku oli koko ajan niin paska olla. Mut kuitenki.. ens vuonna ei sit oo mitään mitä odottaa... pitkä kevät edessä.. en jaksa enkä varsinkaan halua taistella enää.

En tiedä miten kuvailisin tätä.. tuntuu että tää teksti ei kerro puoliakaan siitä miten paljon tällä hetkellä sattuu. Luovutan terille. Taas kerran.

ei mitään hätää jos ei omat voimat riittäneet

2011-12-14T21:34:00.000+02:00

Eilen oli ihan paras ilta aikoihin. Oltiin lost girlin kanssa kaupungilla ja sit sellaseessa hauskassa jutussa ♥ Joo kertoo paaaljon mut pelkään et joku tunnistaa. Kaupungilla jo säädettiin jotain ihan omaa ja naurettiin kaikelle ja sit siellä jutussa oli ihan parasta. En oo aikoihin nauranu niiiiin paljon. Oikeest mun posket oli ihan jumissa nauramisesta jo melko alussa. Nauraminen on parasta, varsinkin hyvän ystävän kanssa!

Tätä jaksoo on ollu nyt kolme päivää ja mä oon ollu jokasella tunnilla. Vitsi mikä saavutus, mutta multa se tuntuu olevan.. Ja suurempi saavutus on se että oon keskittyny jokasella tunnilla ja tehny läksyt. 'Muutaman' kerran oon vaan meinannu jo luovuttaa ja alkaa vaa tekstaa tai mennä facebookiin puhelimel, mut en oo tehny sitä. Oon väkisin kuunnellu ja tehny tehtäviä. Saa nähdä missä vaiheessa luovutan.

Muo niiin raivostuttaa yks mun kaveri. Taino käytiin joskus samalla tallilla ja leireillä ja sillon oltiin ihan hyviäki ystäviä, mutta nyt enää sillon tällön jutellaan facessa jotain 'moi mitä kuuluu hyväää entä sulle' tyylistä ja moikataan jos nähdään ja sillain. Mut se alko tos yks päivä selittää miten siitä oli puhuttu sen selän takana paskaa ja oli ihan down sen takia.. Ja sit eilen se alko puhuu meijän yhteisestä kaverista paskaa mulle. Silleen?? Eikö sillä oo ketään muuta kelle avautua.. anteeks vaan, mut mä en jaksais kuunnella paskaa mun kavereista. Tai no en senkää kanssa enää oo oikee missää tekemisissä, mut anyway.

Meinasin tänää aamulla mennä vaa'alle mut onneks sain oltuu menemät.. Oisin niin seonnu. En osaa oikeen arvioida mitä painan tällä hetkellä.. Pelottaa ku joskus se pitää kuitenki kattoa.. Jos painanki jo kuuskytä? Hrr. Siel ravitsemusterapeutillaki vittu jos se kattoo painon. Nojoo en sit kuitenkaa tänää menny vaa'alle vaan tein itelleni lämmintä ruokaa ja söinkin vielä.

Huomenna perheneuvottelu, johon tulee vaa iskä. Siel on sit lääkäri ja omahoitaja. Wohoo, odotan innolla. En aio puhua yhtään mitään ylimäärästä. Senkun koitatte saada puhuun, mutta en puhu iskän kuullen. Mun pitäis saada jotain terapeuttien yhteystietoja.. vitut jaksan niihin ottaa yhteyttä... Blaa muo pelottaa mitä ne kertoo siellä iskälle, joka ei tiiä oikeen mistään mitään.

Että oon taas viimiset päivät vaan nähny turpoavan vartalon. Kumma kun luut tuntuu paremmin ku ennen, mut silti läski vaan lisääntyy, lantio leveneee, reidet kasvaa ja vihaan itseäni.

i'm okay.. i am?

2011-12-12T23:30:00.002+02:00

Tänään oli vähän parempi päivä. No sihen ei paljon vaadita jos lukee ton mun eilisen blogipäivityksen.

Aamu oli ihan helvettiä. Ensimmäinen ajatus herätessä "voivittu en jaksa miksen kuollut yöllä". Sit pyöräilin hammaslääkäriin ja meinas happi loppuu tuolla ja oli ihan paniikkiolo ja koitin sit vaan rauhottua, mut rauhotuin vasta ku pääsin sielt hammaslääkärist. Mult ei ollu koskaa enne paikattu, joten en tienny kantsiiks ottaa puudutus vai ei. No en ottanu ja kyllä sen kivun ja vihlonnan kesti. Ajattelin vaan koko ajan et ku ittees pystyy satuttaan ni tänki kyllä kestää ja et mä ansaitsen sen kivun. Koulussaki toki ahdisti ruotsin tunnilla ihan kivasti. Varsinki ku käytiin taas järjestyksessä tehtävien vastauksia. Käytiin sanajärjestystä ja olin ainut joka oli sen viime kurssilla, jossa se asia käytiin perinpohjasesti. Ni enköhän sit menny heti ensimmäisen epäsuorankysymyslauseen kusasemaan ja se katto pikkasen silleen "mitä oot täällä tunneilla tehny"-ilmeellä. Ja blaa muutenki mietin vaa sitä itsarii koko aamupäivän. Ja illallaki ahisti vielä ihan hitosti, näin mun tätiä. Eka kauheet kyselyt koulusta ja sit "miten oot voinut?" "Hyviin :)" ja ääni meinas särkyä. Katoin johonki kaukaisuuteen. JOOmikästässäheivoisinvetääranteetauki.

Nyt ku rupee miettii ni ei tää päivä kovin hyvä ollukkaa? Mut nyt ei ainakaa oo sellain niiiin paska olo ku eilen, jollon en osannut kuvitella eläväni parin päivän päästä. En oo satuttanu vielä.. mitä nyt aamulla hakkasin reisiäni ku ahdisti..

Söin kaks lämmintä ateriaa. O.O Ja kahvilassa puolikkaan leivoksen tädin kanssa, en lihonut sotanorsuksi noista lämpimistä aterioista ja ihmiset ei tappanu muo katseillaan. Alkaa vituttaa tällai syömispelleily, taas vaihteeks. Asialle vois tehdä jotai. Tänään tein. Mitä huomenna, en tiedä, aika näyttää, mutta...

.. jos meillä on valintoina elämä ja sairaus. Elämä tuo mukanaan vapauden tehdä mitä haluaa ja sairaus on vankila. Elämä tuo ystävät, seurustelun, lapset, työn, hauskanpidon... se tuo kaiken. Sairaus vie nenämahaletkuihin... vie hiukset, tekee meistä luurankoja tai ehkä tappaa.. eikä tuo mitään. Niin miksi, miksi me valitaan se sairaus? Tätä oon nyt lukenu monesta blogista ja tää motivoi muo aika hirveesti parantumiseen.

kuoleman ja elämän rajamailla

2011-12-11T21:01:00.001+02:00

Musta tuntuu et kirjotan nykyään koko ajan tänne, mut antaa mennä.

En oikeesti muista, koska ois viimeks ollu näin paska olla mitä nyt on ollu jo vuorokauden ja sitä ennen vähän lievempänä varmaan viikon ainaki. Tuntuu et leviän vaan koko ajan joka suuntaan. Kun katon peiliin ni nään mun kasvojen vääristyvän. Tuntuu et mun sisällä on monta kiloa jotain paskaa ja haluaisin oksentaa aina kun syön jotain tai kun katon peiliin. Koko ajan ahdistaa ja masentaa kaikki ja stressaan ihan kaikkea. Listasinki edelliseen postaukseen ens viikon ohjelman + nyt sain tietää et joudun kuvaajaks sinne vaarin hautajaisiin. Ei stressaa, eiei..

Kädet kaulan ympärillä kuristuu, en saa henkeä. Olo on kuin painaisin joku miljoona kiloa.. en jaksaisi kävellä ja parin tunnin päästä heräämises olen valmis nukkumaan. Olen niin väsynyt fyysisesti ja henkisesti. Ja haluaisin vain valvoa ja kiduttaa itseäni vähän liikaa.

Käyn koko ajan mieleni sisällä jotain ihme keskusteluja. Kuvittelen jotain tilanteita, joihin voisin joutua ja kuulen ne pääni sisällä.. en tajua? Ja en tajua miten ees jaksan ajatella näin itsetuhosia juttuja.. oikeesti koko ajan mielessä ittensä satuttaminen ja itsemurha ja suunnittelen taas kaikkea ihan koko ajan ja hyvin menee.

En vittuperkele vaan jaksa enää. Muo pelottaa tuleva viikko, koska en osaa nähdä päivää pidemmälle. En osaa ajatella eläväni enää perjantaina esimerkiks. Pelkään itteäni. En pelkää sitä, että jos yritän jotain, mutta pelkään sitä että jos yritän ja epäonnistun. En mä joulua halua sairaalassa viettää. Joko haluan viettää sen kotona tai en ollenkaan, mutta tällä hetkellä haluan vaan niin helvetisti luovuttaa ja päästää viimeisen sormen irti, jonka varassa enää roikun elämän muurilla. En kykene kiipeämään sen yli, en saa enempää sormia siihen. Musta tuntuu että mun toinen jalka on jo haudassa. En jaksa enää liikkua ja en tiedä jaksanko huomenna aamulla nousta hammaslääkäriin. Jokainen liike sattuu ja hengittäminen on niin helvetin vaikeeta. Jos nyt seisoisin katolla, hyppäisin.

i'm just tired and bored with myself

2011-12-10T22:09:00.001+02:00

Että voi olla paska olla ittensä kanssa. Hakkaan ranteita ja kynsin käsiä ja irvistän ja puren huulia. Itkettää. Saunassa makaan lauteilla jalat seinällä ja heitän löylyä niin paljon että kipu vie ajatukset pois itsemurhasta. Haluan niin paljon viiltää oikein syvälle. Odotan, että porukat menee nukkumaan ja toivon että tää olo menee siihen mennessä ohi, koska jos ei mene.. en jaksa taistella teriä vastaan. Tiedän sen nyt. En muista koska viimeks ois ollu näin paha olla, että ajatuksiin ei oikeesti mahdu mitään muuta kuin kuolema ja ittensä satuttaminen. Jo monta tuntia. Haluun tän pois, keinolla millä hyvänsä.

Haluan nukkua ens viikon yli. Se on ihan hirvee. Liikaa kaikkea tekemistä ja stressattavaa. Maanantaina aamulla pitää herätä hammaslääkäriin. Pitää kävellä kolme kilsaa keskustaan ja kolme kilsaa kotiin. Sitte pitää kävellä kaks ja puol kilsaa iltapäivällä pysäkille ku pitää lähteä kouluun. Alkaa uus jakso, uudet ryhmät. Koulun jälkeen mun täti haluaa nähdä mut ja tarjota glögit ja antaa joululahjan. Mä vihaan sitä ihmistä. Oon hirvee, mutta.. niin on seki. En nyt jaksa alkaa selittää siitä sen enempää. No sit se lupas viiä mut kotiin, mut taidan mielummin mennä bussilla ja kävellä yheksän aikaan tuolla loskapaskassa taas sen 2,5km. Tulis ainaki sellaset kevyet ykstoistakilsaa käveltyä maanantaina + kaupungilla kävelemiset eli kyl siit helposti joku kolmetoistakilsaa saa. Tiistaina illalla meen kaverin kanssa yhelle keikalle. Sitä odotan, MUTTA jos en ehdi meijän vikaan bussiin ni jään sit varmaan kaupungille johonkin ojaan nukkumaan? No ehkä iskä sit hakis mut.. Torstaina perheneuvottelu ja perjantaina poli (tai no en oo ees ihan varma onko se perjantaina vai keskiviikkona). Ja perjantaina samaisen kaverin pitäis tulla tänne. Viikon toinen kiva asia.. ainut et jos porukat on kotona ni en kestä. Ja sit lauantaina vaarin hautajaiset jotka pelottaa muo ihan sikana... Ja tohon päälle koulu ja blaah. Ja bussikortti pitäis lataa joku päivä.. On joo tosi suuri juttu, mutta mulle sekin on..

Että silleen. Huomenna leivon pipareita, jos jaksan.. Tänäänki vaan makasin sängyssä jonki aikaa ja mietin miten kovasti haluan pois. Voitte muuten arvata mikä ensimmäinen ratkaisu tolle tulevalle viikolle oli? No tietysti laihduttaminen. Mihin muuhunkaan sitä ajatukset keskittäis ja ku vielä on noin paljon kaikkea tekemistä ni se syömisen minimalisoiminen ois ihan älyttömän helppoa. Todennäkösesti vedän ton viikon ainaki minilyhyillä yöunilla ja en jaksa uskoa että jaksaisin olla satuttamatta itteäni.. Muo vähän kyllä pelottaa, koska tunnetusti noi lyhyet yöunet ei tee mulle hyvää. Tekis vaa mieli soittaa maanantaiaamulla polille ja itkeä että nyt en oikeesti jaksa enää. Mutta mitä sekään auttaisi ja sitäpaitsi heti perään ajattelisin että olen vain laiska ja vihaisin itseäni siitä että olen niin säälittävä ruikuttaja. Enkä ees uskalla soittaa.

Ei minua voi auttaa kukaan kun en löydä voimia paranemiseen. En jaksa tätä ittensä elämään pakottamista. Koko elämä on yhtä pakkoa ja en osaa enää nauttia niistä kivoistakaan jutuista ja hetkistä. En kestä itseäni tällaisena. Vihaan mun elämää. Vihaan muo.

Oksettaaa ja jalat ei meinaa kantaa.

tässä mielessä käydään outo näytelmä

2011-12-09T23:01:00.001+02:00

Ihan hirvee olo. Ei oo pitkään aikaan tehny näin paljon mieli viiltää. Pari tuntia jo taistellu teriä vastaan. Ihan sama mitä.. terät on tuolla laatikossa, mutta toisaalta saksilla sattuu paljon enemmän ja ei jää niin pahoja arpia välttämättä ku ei saa niin syvälle.. mutta ei tule paljon verta. Haluan paljon verta. Paljon kipua. Haluan tuntea olevani elossa, haluan tämän ahdistuksen pois. Työnnän kynsiä kylkiin. Ei tunnu missään.. En halua lopettaa tätä kirjoittamista koskaan.. minua pelottaa ihan oikeasti olla itseni kanssa.

Itsensä satuttamisen tarpeen lisäksi vituttaa ahistaa ärsyttää stressaa. Kaikki. Ihan kaikki. Porukoiden kanssa kauhee tappelu perheneuvottelusta. En halua heitä sinne... äiti ei pääse, mutta iskä on tunkemassa mukaan. En kestä. Stressaan ihan kaikesta.. maanantaina hammaslääkäri, torstaina hoitoneuvottelu, perjantaina omahoitaja, maanantaina alkaa uusi jakso. Hammaslääkäri 10.30 ja koulu alkaa 16.15. Stressaan jo nyt että ehtiikö puudutus laskea.. jos joutuu puhumaan ruotsin tunnilla. Stressaan uusia ryhmiä. Onneksi tutut opettajat, mutten osaa silti olla miettimättä sitä tilannetta kun pitää kävellä luokkaan, valita istumispaikka ja koittaa pysyä kasassa. Ensimmäiset tunnit on aina hirveimpiä jaksossa. Jouluun on enää kaksi viikkoa, pitäisi nähdä paria kaveria jotta saisi annettu joulukortit ja lahjat. Viikon päästä nään onneks lost girliä. Tai oikeestaan jo tiistainaki ♥ Ihana olla ihmisten kanssa jotka ymmärtää. Mut muuten voisin kyllä nukkua jouluaattoon asti.. Tiedän kyllä etten sillonkaan osaa rentoutua ja todennäköisesti joulun jälkeen tai jo jouluna tajuan entistä vahvemmin miten paljon haluan itseni tappaa. Siihen asti olen päättänyt kituuttaa vaikka väkisin. Ja vaikka kauemmaskin, mutta tiettyä päivää en aio kohdata, en.

Vihaan niin paljon peilikuvaa tai sitä kuvaa joka on valokuvissa. Yritin ottaa kuvan salaiseen blogiin hautajaisiin ostamastani paidasta, mutta en kehdannut julkasta sitä ku pelkästään sen kattominen aiheutti sen että syöksyin sänkyyn makaamaan viideksi minuutiksi. Itku on niin lähellä, mutten saa sitä ulos. En jaksa mennä suihkuun, en jaksa rasvata käsiä tai laittaa korviksia. Tää lamauttaa taas. Kokeenpalautuksissa tänään en meinannut saada itseäni yhteen luokkaan. Pääsin muuten kokeet läpi. Hyvinkin. En jaksa iloita ja olla tyytyväinen itseeni. Stressaan seuraavaa jaksoa... en jaksa. Haluan levätä.

Haluaisin jotain jolla voisin unohtaa. Nukkua muutaman päivän. Haluan tämän ahdistuksen pois. En jaksa tätä taistelua teriä vastaan, mutta en halua luovuttaa. Haluan nukahtaa jonkun valvoessa vierellä - pelkään itseäni. Haluan halata rakkaita enkä päästää ikinä irti. Haluaisin, että joku ihmeellinen voima pelastaisi minut itseltäni. Mutta sitä ei voi tehdä kukaan muu kuin minä itse.

// hävettää myöntää, mutta sakset... miten tämä voikin sattua niin paljon enemmän kuin terillä tehdyt syvät avohaavat...

oppii minkä hintaiseen lähdettiin me kyytiin

2011-12-08T23:08:00.001+02:00

Monta päivää jo itkettänyt, mutta en taas löydä kyyneliä tämän sumun keskeltä. Päivät vaihtuu toiseen ja mikään ei muutu mihinkään suuntaan. Haluaisin, että jotain tapahtuisi.. en tiedä mitä. Välillä tuntuu, että mitään ei tapahdu ennen kuin tapan itseni. Toisaalta.. odotanko liikoja? Ehkä tämä onkin mennyt parempaan suuntaan? En enää saa niin usein niin järkyttäviä ahdistuskohtauksia busseissa... mutta toisaalta paniikit oksentamisen pelosta ovat lisääntyneet ja syömisvamma yrittää saada otteeseensa entistä tiukemmin. Että mikä sitten on paremmin ja mikä ei. Sosiaaliset tilanteet ovat ehkä aavistuksen helpottaneet, mutta johtuuko sekin vaan siitä että välttelen niitä minkä kerkeän... päivälukio oli viime vuonna ehkä yksi suurimmista ahdistuksen aiheuttajista. Pelkäsin koko ajan, että koska minua aletaan kiusaamaan.. en osannut rentoutua, jokanen aamu oli ihan helvettiä. Nyt kun saan vihdoin nukkua kunnon yöunet ja minun ei tarvitse puhua kenenkään kanssa koulussa niin sinne meneminen on helpompaa.

Viime yö oli ihan helvettiä ennen ku nukahdin. Oli ihan älyttömän huono olo ja siitäkö syntyi taas paniikki.. Mietin ehdinkö juoksemaan vessaan jos oksennan, mietin että jos viiltäisin ranteen auki niin en joutuisi oksentamaan. En sit kuitenkaa oksentanu.. mutta se olo on ihan hirveä ku tekis vaan mieli lähtee juoksee niin pitkälle ku jaksaa.. omia ajatuksiaan karkuun. Ja ku ei sitä oikeesti tiedä onko oikeesti paha olo vai onko sen ite kehitelly jostain.. ei niitä erota aina. Ja sitte vaan makasin täällä sängyssä ja raavin itseäni ja hoin mielessäni päästäkää pois, päästäkää pois. Kuulin jotain kolahduksia, pääni päältä.. jostain tosi läheltä.. tiedä sitten mitä ne oli vai kuvittelinko nekin?

En oo tehnyt tänään yhtään mitään ja sekös ahdistaa. Yritän olla ajattelematta, mut minkäs teet.. oisin vaikka voinu nähdä jotain kaveria. En oo tänä syksynä nähnyt kovin montaa kertaa kavereita. Jään mielummin makaamaan kotiin. Tai mielummin ja mielummin. Haluaisin nähdä, haluaisin jaksaa. Mutta pelkään niin paljon että hajoan. Vai mitäköhän siinä pelkään? En osaa oikein itsekään sanoa. Toisaalta voi olla että muo pelottaa se ahdistus.. toisaalta se mitä teen sen ahdistuksen alaisena.. en halua näyttää tätä puolta kavereilleni, vaikka he siitä tietävätkin.. toiset enemmän ja toiset vähemmän. En halua huolestuttaa. Ja sitten en vaan halua viedä toisten aikaa. Pidän itseäni niin tylsänä ja kamalana ihmisenä, etten voi tajuta että joku hajuaisi olla kanssani.. Musta tuntuu et ihmiset tuhlaa aikaansa muhun.

Mulla on liian ikävä sinne laihuuteen.. verisuonia käsissä, paistavia kylkiluita, sitä tunnetta kun istuminen sattuu, sitä nälkää.. sitä keijuoloa. Minä haluan takaisin, mutta samalla mun tekee mieli irtokarkkeja. Joku mussa yrittää estää muo luisumasta sinne takaisin? Eikö tämä pelleily syömisten kanssa jo riitä? Tuntuu että vain leviän ja leviän joka suuntaan. Olen taas lihonut syksystä. Kuvissa muutama kuukaus sitten näytän jopa ihan siedettävältä.. nyt en. Leviän ja paisun kuin kohoava pullataikina. Oksetan itseäni.

Periaatteessa nyt ei pitäis olla mitään mistä tarttis sen suuremmin stressailla? Mut mulla on silti ihan älytön ahdistus ihan kaikesta mitä lähipäivinä tapahtuu. Kun en minä halua, kun minä haluan vain nukkua jouluun asti. Herätä muutamaksi päiväksi ja nukkua siihen asti kunnes olen onnellinen. Tai vaihtoehtoisesti kuolla. Ei jaksa tehdä yhtään mitään. Ainoat ajatukset on poispoispois ja laihdupaska. Stressaan huomista kokeenpalautusta, stressaan maanantaista hammaslääkäriä, torstaista perheneuvottelua.. sitä kun en tiedä onko omahoitajalle aika nyt keskiviikkona vai torstaina, tulevia ruotsintunteja jossa joutuu puhumaan, tulevaa koeviikkoa (helmikuussa.. kyllä...). Miksen voi olla milloinkaan tyytyväinen, miksi aina pitää alkaa miettiä tulevia asioita kun edellinen koeviikko on hoidettu pois alta.. Miksen saa näitä ajatuksia pois?

Haluaisin levätä edes pienen hetken, että jaksaisin yrittää taas taistella, jos jaksaisin. Nyt ei vaan oo voimia yhtään mihinkään.. tekis mieli jättää koko ens jakso välistä. Jotain järkeä opiskella kun kaikki pitää kirjotuksiin lukea uudestaan kun mitään ei jää päähän kuin sen verran että just ja just pääsee kokeista läpi. Haluaisin nauttia opiskelusta. Opiskelijaelämästä. Käydä saleilla, nähdä kavereita, bilettää, syödä suklaata ja lihoa koeviikolla legendaarisesti sen enempää siitä välittämättä. Haluan hittovie elää normaalia elämää. Tää on niin kaukana elämästä ku olla voi.

Katsoessaan ulkopuolelta itseään

ja mitä on tekemässä

ja minne se on menossa

pitäisikö jotenkin reagoida

Apulanta - Karman Laina

mitä tapahtuu

2011-12-07T20:48:00.001+02:00

Ah miten pirteetä tekstiä taas eilen illalla... no mut niin oli oloki. Ajatukset samat vieläki, mutta ku ei ahdista niin helvetisti ni osaa ajatella vähän jotain positiivistaki.

Polilla kävin istumassa ja mumisemassa jotain hoitajalle vastaukseksi.. Sain pienen vihjauksen, että siel terapiassa pitäis ite sit jotain puhuakin :'D. Nyt oon koko illan miettiny sitä, että nii.. tosi hyödyllist mennä sinne ku ei yhtään huvita enää puhua.. ja se on viel kaks kertaa viikossa.. Jotenki nyttenkää ei huvittais mennä polille ja tekis mieli valehdella ittensä sieltä ulos tai vaan sanoa et haluun lopettaa tääl käymisen.. En kyl usko et kävis kovin helposti.. mut ku ei siitä oo mitään hyötyä, jos itellä ei oo mitään motivaatiota avata suutaan ja työstää niitä asioita.. Väsyttää liikaa. Nyttenki ollu hereillä kymmenen tuntia ja voisin nukahtaa tähän paikkaan.

Tuplattiin Citalopram. Eli se on nyt 20mg ja pienin mahdolline hoitoannos. Lääkäri oli tehny lähetteen ravitsemusterapeutille. Kaduttaa jo nyt, että suostuin. Miks kaiken pitää olla niin ruton vaikeeta ja sekavaa... Ahdistus hyökkää taas päälle ja haluisin ampua aivot pihalle.. vähintään haluaisin viiltää.. ja syvälle.. syvemmälle kuin ennen. En tiedä jaksanko taistella tätä vastaan. Miksei kaikki vaan voi olla hyvin.. miksen minä voi hymyillä ja nauraa ja syödä normaalisti, miksen jaksa opiskella, miksen löydä motivaatiota parantumiseen tai edes asioista puhumiseen. Naurattaa kun ensi jaksossa taas vaan kolme kurssia.. mutten tiedä jaksanko niitäkään kahlata läpi. Mikä voi enää auttaa kun oma motivaatio on pyöreä nolla ja ei ole voimia puhumiseen ja lääkityksetkään ei taida auttaa. Mitä mun pitäisi tehdä.. mä en enää jaksa edes miettiä mikä vois auttaa.

Haluan olla se pieni keiju taas..

vanki oon tän maailman

2011-12-06T23:01:00.001+02:00

Siedettävä olo on tiessään ja ahdistus valtaa mielen ja kehon. Silmissä sumenee ja en takaa mitään tämän tekstin laadusta, on vain pakko saada kirjoittaa.

Kaikki tais lähteä ajatuksesta, että huomenna pitää lähteä kaupungille. Polille + kenkiä ja koulukirjoja ostamaan. En kestä ihmisiä tai en kestä sitä vihaa sisälläni jota tunnen nykyään lähes kaikkia kohtaan. En kestä mennä polille ruikuttamaan miten paha olo on ja miten haluaisin vain tappaa itseni tällä sekunnilla. Tai todennäköisesti en saa mitään sanottua, jos tämä ahdistus on huomennakin. Tuntuu niin säälittävältä istua viikosta toiseen siellä, eri lääkkeitä kokeillen ja mitään ei kuitenkaan tapahdu ainakaan parempaan suuntaan. Toivoton tapaus. En voi olla miettimättä mitä omahoitajani ajattelee minusta.

Tänään olen yrittänyt olla porukoiden kanssa enkä lukittautunut huoneeseeni niinkuin yleensä. Nyt se kostautuu. Itkettää, rintaa puristaa ja haluaisin vain päästä pois tästä maailmasta - haluaisin päästä jonnekin niin kauas, ettei paluuta enää ole. En voi tappaa itseäni nyt.. tai voin, mutta en halua että isäni joutuu oman isänsä menettämisen jälkeen menettämään oman lapsensa. Enkä tiedä miten äiti kestäisi. Hänhän on joskus sanonut, että tappaa itsensä, jos minä tapan itseni. Jokatapauksessa suunnitelmissa on lähteä ennen päivää x. Satuin vilkaisemaan peiliin ja hakkaan itseäni. Vihaan itseäni niin paljon.

Kaveri puhuu facebookissa, en jaksa vastata. En jaksa taas kerran sanoa, että hyvää kuuluu. Hän kyllä tietää totuuden.. tai tiesi keväällä. En halua satuttaa häntä enempää, olen satuttanut jo ihan tarpeeksi liian montaa ihmistä.

Oon luopunu toivosta parantua. Se on virhe. Tai kai aina jotain toivoa on, mutta tällä hetkellä ei kyllä todellakaan tunnu siltä.. valoa tunnelin päässä ei ole näkynyt ikuisuuksiin. Parantumisen alkaminen on käsissäni, mutten jaksa. En vain jaksa, ei ole tarpeeksi motivaatiota eikä yhtään voimia. Tekee pahaa myöntää, mutta taidan olla loppu; kaikki voimat käytetty. En jaksa ottaa sitä askelta, että menisin peilin eteen seisomaan ja etsisin niitä hyviä kohtia itsestäni. Juoksen pakoon peilikuvaa. En jaksa yrittää olla satuttamatta. Sorrun hakkaamaan tai viiltämään tai satuttamaan itseäni jollain muulla tavoin heti kun ahdistaa vähän enemmän. En vain nää mitään parempaa tulevaisuutta missään. Enkä halua nähdä. Haluan vain sen kuoleman, haluan pois. Minua ei enää kiinnosta, vaikka edessä olis jotain ihan täydellistä. Kun tapan itseni, en nää sitä. So what? En nää sitä, en voi katua.

En halua mennä nukkumaan ja herätä aamulla siihen epätoivoon ja kuolemantoiveeseen. Haluan kiduttaa itseäni valvomalla. Ansaitsen sen. On niin yksinäinen olo. Ihan sama vaikka ympärillä ois ystäviä, oon yksin. Satoja ihmisiä. Oon yksin. Tunnen sen niin vahvasti - en kuullu tänne. En enää. Jaksanko sinne asti kun olen antanut itselleni luvan lähteä?

mä olen kyllästynyt niihin voimiin jotka ohjailee mun elämää

2011-12-06T19:46:00.001+02:00

Mitä mulle kuuluu? Mä en oikein tiedä itekkään tällä hetkellä. Toisaalta ei ole sellaista älytöntä ahdistusta ja kuolemansuunnittelua (ei ole koulua), mutta toisaalta syömisten kanssa pelleily ahdistaa enemmän kun tarpeeksi.

Tänään aamulla sain taas jonkun pahaolokohtauksen.. Olin jo ihan varma että oksennan ja tärisin vaan ja kävelin ympäri taloa paniikissa. Yritin siinä samalla sit laittaa ruokaa ja hrr se oli ihan helvettiä, mutta se meni ohi onneks sitte.

Äsken saunassa kidutin itteäni heittämällä löylyä niin että ihoa poltti. Eipä jää arpia.

Syömiset tietysti ahistaa.. oon viimepäivinä tultu syötyä enemmän ku laki sallii. Oon yrittäny saada sitä ahistusta pois sillä etten oo käyny vaa'alla enkä laskenu kaloreita. Mut toisaalta, epätietoisuus ahdistaa vaan enemmän.. ku joskus sinne kuitenki on mentävä.

Oon jaksanu leipoa pipareita, siivoillu vähän ja tehny/paketoinu joululahjoja, tehny ruokaa. Helpompi olla ku ei oo koulua ja saa vaan olla ja rentoutua. Ens maanantai pelottaa jo nyt. Huomenna pitäis mennä ostamaan koulukirjoja.. en osaa päättää mitä kursseja otan.. Otan varmaan vaan 3 kurssia ku ne ehkä jaksan.

Huomenna polille. Muo ei ees huvittais. Tekis vaan mieli valehdella sieltä ittensä ulos. En ees tiiä miks.. Jotenkin en jaksa aina puhua niistä samoista jutuista ku ei tää juttu siitä kuitenkaan mihinkää etene.

Hyvää itsenäisyyspäivää rakkaat ♥ 272 ! tervetuloa uusille :)

joulufiilistelyjä

2011-12-05T20:30:00.001+02:00

©weheartit.com

19 päivää ♥

be yourself and quit training to be everyone else

2011-12-04T20:21:00.001+02:00

Takana varsin naurupitoinen viikonloppu ihanan ystävän seurassa; vuoroin syvällistä keskustelua yön pikkutunteina ja vuoroin kunnon kikatuskohtauksia. Ihan kuin ala-asteella kun tunnilla oli niin käsittämän vaikeeta pystyä olemaan nauramatta ja bestiksen kanssa hihiteltiin koko ajan joka päivä. Nukkumaan puoli seitsemältä ja herätys kun ulkona jo pimenee. Tällaiset viikonloput antavat voimaa, nauru on terapiaa. Se tunne kun on nauranut poskilihakset kipeiksi ja aina vaan naurattaa ja tietää että nyt just on ihan hyvä olla. Kiitos rakas että olet olemassa ♥

Ilman ahdistuksia ei selvitty.. Syömiset liikaaliikaajaliikaa. Yritän kovin ajatella että ihan sama ja työntää ahdistuksen näin pois päältä.. "herkuttelevathan terveetkin ihmiset ", aika epäonnistuneesti. Yritän myös ajatella, että tässä oli vain kaksi päivää. Ei se merkkaa mitään. Huomenna voin taas syödä vähemmän, jos haluan välttämättä hukuttautua entistä syvemmin tähän kierteeseen.

Tai sitten voin syödä ja pohtia asioita ja alkaa vihdoin sisäistää miten sairasta paskaa tämä on.

Olette ihan parhaita ! ♥
Kiitos jokaisesta kommentista ja siitä että olette siellä.

wanna feel my bones again

2011-12-02T20:35:00.001+02:00

Koeviikko selätetty. *tuuletukset* Istuin yli kolme tuntia tänään kokeissa.. ei kiitos ikinä enää kahta koetta samalle päivälle. Ehti epätoivo hiipiä harvinaisen monta kertaa ennen ku oli kaikki tehtävät edes jotenki tehtynä. Yli 6 sivua tekstiä (toinen oli siis reaali ja toinen kieli) ja käsi kramppas. Se tila oli semmonen tosi iso ja tietenki menin heti reunaan istumaan mut silti ahdisti ku oli nii pal ihmisiä.. Innolla ootan kirjotuksia.

Aamulla ei taaskaan oikeen ruoka maistunu.. söin vaa leipää, näkkäriä, soijajogurttia ja mandariineja. No ihan tarpeeks tossa nyt on ku ajattelee.. mut oli kuitenkin sellanen etova olo ja näkkärit oli ainaki sellasta pakkopullaa mut ku en halunnu samanlaisella nälällä mennä tekeen kokeita ku eilen.. Äsken tulin sit kotiin ja söin kanasalaatin ja nyt vielä jogurtin ja vähän mysliä + omenan. Ahdistaa ihan helvetisti. Tuntuu että maha räjähtää ja muutenki tekis mieli oksentaa nämä poispoispois. En malttais istua paikoillani ja voisin repiä hiukset päästä ja muuten vaikka viiltää niin paljon ettei ihoa näkyis enää. Ei saa viiltää. Miksei muka?? Kuka kieltää, kuka estää? Ei kukaan ja muo ei nyt just kiinnosta viillänkö vai en. Ainut etten tosiaan jaksa sitä paikkailua ja jälkien siivoamista.

Pitäis kai olla tyytyväinen et koeviikko loppus..? No mitä turhaan, paljon kivempi on alkaa stressaan seuraavaa jaksoa. Enää 6 koulupäivää ennen joululomaa. Ens viikko siis vapaata kokonaan mut sen jälkeen koulua vielä. Mut niitä stressaan ku en tiiä mitä ottaisin.. en jaksais ottaa mitään (paitsi psykan♥) ja en sit osaa päättää mitä otan ja montako ainetta.. selvittiin näiden neljänki kanssa nyt, mutta.. selviinkö enää ens jaksossa?

Että vihaan itteäni niin paljon. Syömisten vähentämisestä on taas tullu yllättävän helppoa, mut vaa'alle en oo uskaltanu astua.. en vielä. Peilikuva senkun kasvaa ja kasvaa päivä päivältä lukuunottamatta paria parempaa viiden sekunnin mittaista hetkeä jolloin olisi melkein valmis elämään tässä kropassa. Liian iso, läski. Vihaan tätä leukaa. Vihaan sitä kun luut eivät näy kunnolla.. Mun on niin sairas ikävä, niin sairas ikävä että sattuu ja voisin itkeä verta. Olen vihainen, niin vihainen, miksi päästin itteni lihomaan? Suunnittelen nykyään syömisiä enemmän ku pitkään aikaan.. tai lähinnä stressaan ja mietin miten pystyn välttämään tilanteita. Lupasin maanantaina mennä mummolle leipomaan pipareita.. miten onnistun syömään vähän sitä taikinaa etten herätä epäilyksiä? Mutta etten ala ahmimaan.. Että voi olla vaikeeta. Mä haluan sen litteän mahan, sen kuopalla olevan mahan. Haluan sen raon reisien väliin, haluan ne solisluut. Haluanhaluanhaluan olla laiha, mutta samalla haluan olla terve ja laihtumista ja parantumista ei valitettavasti oikein voi yhdistää.

Tänään pysäkille kävellessä rekka ajoi ohi ja samassa mietin jo miksen hypännyt alle? Ei olisi tarvinnut mennä kokeisiin, ei tarvitsisi tehdä yhtään mitään. En toisaalta haluaisi sotkea mun kuolemaan enää yhtään enempää ihmisiä.. saan mä iteltäni hengen muutenkin pois. Hyvä vaan silleen että kavereistakin eristäytyy ni ei niitäkään sitte satu niin paljon. Näin mä ajattelen.

miss my bones so bad

2011-12-01T22:06:00.001+02:00

Kusasin matikan kokeen ihan kympillä.. Viimisen tehtävän kohdalla luovutin.. Nälkä vei kaikki ajatukset ja rivit hyppis silmissä ja muutenkaa en jaksanu keskittyä. Väsytti.. ihan pölö olo..

Ei oikeen maistunu ruoka aamulla. Ällötti vaan ja oksetti.. Otin sen lääkkeen.. tiiä johtusko siitä, mut aamulla olin tääl ihan sekasin ja revin hiuksiani ja istuin mytyssä sohvalla ja oli vaikea hengittää.

Äsken söin viisi karkkia. Sellasta joulusuklaakarkkia.. Jostain tuli ihan käsittämätön ahdistus ja tarve jumpata ja kuluttaa ne pois.. kohta jumppaan.. muutenki hirveet ahdistukset syömisistä taas vaihteeks vaikka pitkästä aikaa on menny vähän paremmin.. Haluan niin kovasti laihtua.. haluan ne luut, haluan nähdä ne taas. Miksi lihoin ikinä.. miksi.. Miksen osaa vieläkään syödä normaalisti, miksen halua edes opetella..? Koska haluan laihtualaihtualaihtua kuihtua pois. En uskalla mennä vaa'alle.... farkkuihin jää ihanasti tilaa.. turvotus on poissa ♥

Huomenna kaks koetta.. paineita.. ei tokikaan ku ton yhen kokeen kanssa jo sekos.. ja eilen kanssa.. ~~En minä jaksa..~~ Jaksan, pärjään, hymyilen ja nauran. Kaikki on niin helvetin hienosti.

kyl mä täällä pärjään vielä

2011-11-30T21:56:00.001+02:00

En tiiä täl hetkel yhtään mittään. Tähän päivään on mahtunu niin monenlaista, tai no.. mun mittakaavassa monenlaista ku yleensä ei tapahdu mitää.

Oli poli. Sain jopa puhuttua jotai.. en kyl mitää kuolemanajatuksista oikeestaan mut syömisistä ja viiltelystä. Helpotti. Sit se lääkäri otti mut sen jälkeen nopeeta ja suostuin ottaa lääkkeen vihdoi.. Citalopram.. Jospa tämä nyt viittis toimia ku Seronil oli yhtä tyhjän kans.. En kyl oikeen luota lääkkeisiin mut ei kai täst nyt toivottavasti pal haittaakaan oo. Jotenki oon nyt toiveikas että jos toi vaikka toimis. Puhuttii myös ravitsemusterapeutista ja osastosta ja terapiasta. Se sano et siel osastolla on nyt tosi ylipaikoitettua ja levotonta, et ehkä se ei oo paras paikka mulle.. mut et tiedän et jos tulee älyttömän paha olla ni sinne pääsee. Se lupas puhuu omahoitajan kans siit terapiast ja koittaa katella jotain nuorisopsykoterapeutteja. Ja ravitsemusterapeutilleki kuulemma pääsis.. se nyt jäi vähän auki vissii.

Ruotsinkoe.. huhhuh en oo ikii kusassu mitää koet noi taitavasti.. migreenilääkepöllyissä menin sinne... mietin et se jäätävä päänsärky vai väsymys ja päädyin jälkimmäiseen.. Keskittymiskyky jossain.. missähän? Huomenna matikan koe.. Voivoi.. En osaa mitään ku oon lintsaillu.. jos oon ollu tunneil ni oon joko ahdistunu ja miettiny itsemurhaa tai sit tekstannu tai nukkunu puoliks.. Kunpa pääsis nyt ees läpi ni oisin enemmän ku onnellinen.. Ja sit perjantaina psyka ja enkku. Wohoo.. mut sit kokeet ohi ja vasta joulun jälkee seuraavat.. Joskus helmikuussa vissiiki.

Bussissa näin yhtä pari vuotta nuorempaa kaveria. Käytii samalla tallilla joskus vuonna papu... Ahisti.. en osannu olla ollenkaan mitenkään päin ja tuntus et sanon koko ajan kaikkee väärää. Sit ku lähin bussista pois ni meinasin vaa pyörtyä? Vissii oli liian kaua edellisest syömisest.. mut kyl mä syöny oon.. valitettavasti.

Kauheen sekava olo ei tuu oikeen tekstiäkää.. apua huomen on joulukuu. Ootte ihania, pus ♥

this hurts so much more than deepest cuts can never hurt

2011-11-29T14:29:00.001+02:00

en jaksa enenenenenenen taistella tätä paskaa oloa vastaan
luovutan sille
edellisestä kerrasta olikin jo viikko
annan veren valua pitkin käsivartta
syvemmälle kuin ennen
tiedän millainen arpi tästä jää
mutta ei kiinnosta
tuijotan verta, itkettää
miksen viiltänyt valtimoon asti
laastaria ja teippiä niin tiukalle ettei veri kierrä kunnolla
vielä jostain tunkee läpi
paperia ja lisää teippiä
ja toivon että ei tule läpi koulussa
käsi on sininen ja kylmä... ei oo muutakaan keinoa.

Mun on niin paha olla tässä kehossa, katon vanhoja kuvia ja voisin itkeä verta. Vihaan näitä selluliittireisiä ja -käsiä, kaksoisleukaa, pullamahaa.. pyöreitä poskia. Vihaanvihaan niin paljon etten pysty enää pitämään sitä vihaa sisällä vaan se purkautuu viiltämällä. Haluaisin huutaa ja raivota. Haluaisin itkeä, mutten löydä kyyneliä. Haluan ne luut takaisin, haluan sen kylmyyden, haluan sen laskevan numeron vaa'an näytössä. Haluan nähdä siellä kolmosella alkavan luvun. Ensin kelpais nelonenkin pitkästä aikaa, mutta haluan tietää miten alas pääsen. En ole ollut vielä tarpeeksi laiha. En ole ollut tarpeeksi syvällä. Sitten voin alkaa parantua, kun olen ollut tarpeeksi sairas.

Aamupalaksi kasvistortilloita ja säälittävä oksennusyritys vessassa.. en minä uskalla.. en tänään, mutta vielä joskus. Vihaan kun en uskalla, vihaan kun en pääse eroon niistä helvetin tortilloista.. Vihaan itseäni niin paljon. Miksi söin ne. Miksi päästin itteni lihomaan.. miksimiksimiksi.. en kestä.

haluan niin paljon pois
pois tästä kehosta
pois tästä helvetin paskasta maailmasta

my broken wings can't hold my weight

2011-11-28T20:44:00.001+02:00

Mulla. Hajoo. Pää. Ei oo mun päivä, ei todellakaan..

Aamulla herätys 6.30.. voitte arvata meinasinko heittää kännykän seinään ja jatkaa unia. Kiltisti kuitenkin vedin kestohymyn kasvoille ja nousin. Mulla piti olla lääkäri 9.30 ja poli on siis täältä silleen et eka mun pitää pyöräillä (tai kävellä) 2,5km pysäkille, mennä bussilla kaupunkiin ja sieltä toisella bussilla polille. Jos bussit sattuu menee hyvin ni tähän menee about puoltoistatuntia.. No sitte menin sinne ja ilmottauduin ja se käski mennä ylös oottaan ja sit istuin ja ajattelin et no se on taas tapojensa mukaan vaan myöhässä.. kunnes sit joku randomtyyppi tuli sanoon, että ne oli yrittäny koko aamun soittaa mulle. Niillä ei siis oo mun numeroa.. vaan äidille ja meijän kotipuhelimeen.. mut äiti oli töissä ja kotona ei ollut ketään et niin.. Se mun numero on vaan mun omahoitajalla sit kai, eipä noilla ainakaan näyttäny olevan. Mut kuitenkin, mun lääkäri oli kipee. Eli mulla ei ollu aikaa. Eikun takaisin kotiin. Heräsin ihan turhaa tän takia.. oisin saanu nukkua koko aamun, mutta ei... ei vituttanu paljoa.. Itketti ja hajotti ku lähin sieltä polilta ja teki mieli huutaa että en pärjää. En huutanut. Muutenki ku olin sinne mennessä jo meinannu hajota ja olin ihan paniikissa kaikesta.. ni sit vielä toi.. No keskiviikkona on omahoitajalle aika. Ja sit ku lähin polilta pysäkille ni bussi vetää nenän edestä silleen thanks.. tulipahan jäädyttyä vartti siellä ulkona.. ah. Oon ollu ihan vitun jäässä koko päivän.

Aamulla vihasin itteäni varmaan enemmän ku koskaan ennen. Otin kuvia ja olisin voinut viiltää valtimot auki kun näin ne läskit. Ei se voi olla mun omissa silmissä, jos ne on kuvissakin. En minä nyt sentään kuvia onnistu vääristään päässäni? Söin aamupalaksi banaanin ja lähdin varmana siitä, että nyt laihdun ja näytän kaikille. Miten kävikään? "Huomenna" sitten. Ärsyttää kun ruokaa on ihan liikaa joka puolella. Ja minä olen heikko kun syön.

Meillä oli ruotsinkokeesta puolet tänään (puolet keskiviikkona). Kuuntelu ja kielioppi.. Lukemiset lähes olemattomat.. kerran vilkuilin kirjaan. Istuin koulun käytävällä täysin tietoisena siitä että voisin lukea.. mutta ei kiinnostanut.. olin facessa ja tekstasin ja mietin itsemurhaa. En tajunnut kuuntelusta mitään.. yritin keskittyä.. en silti tajunnut ja ajatukset karkaili. Kielioppikokeeseen heitin vaan jotain.. missä on se silence jota kiinnostaa miten koulu menee?

Psykan tunnilla olin jossain ihan omassa maailmassani.. En osaa selittää, se oli ihan älyttömän epätodellista vaan. Opettajan ääni kuulu tasaisena jossain kaukaisuudessa. Kuulen sanan sieltä ja sanan tuolta. En ymmärrä sanojen merkityksiä, en saa sanoista lauseita. En tajua, vaikka aiheessa ei ole mitään vaikeasti tajuttavaa. En vain jaksa, mutten haluaisi myöntää sitä edes itselleni.

Ulkopuolisuuden tunne on jotain ihan käsittämättömän voimakasta taas.. En osaa samaistua ihmisiin. Ihmisiin, jotka nauravat, huutavat, juhlivat. Ihmisiin, jotka haluavat elää. Bussissa itkettää ajatus siitä, että miten erilainen olen verrattuna muihin ikäisiini. Olen eri koulussa, olen ihan eristäytynyt ikäisistäni. Nään kavereita joskus, harvoin.. Haluaisin nähdä enemmän, tai sanotaan, että haluaisin jaksaa nähdä enemmän.. tällä hetkellä voisin vain maata peiton alla loputtomiin. Jo tekstaminen tuntuu älyttömältä ponnistukselta. Kännykän kädessä pitäminen, kirjoittaminen. Hengittäminen.. haluan olla samanlainen kuin muut. Haluan tuntea kuulevani joukkoon.. juhlia, jaksaa opiskella, syödä mäkissä, käydä tanssimassa.. toisaalta vihaan ajatustakin siitä että olisin massateini.. mutta haluan olla edes jotain. Nyt en enää tiedä kuka olen. En löydä itseäni näiden ajatusten takaa. Sairaus on vallannut kaikki ajatukseni.. en tiedä mitkä ovat sairauden ja mitkä minun ajatuksia. Olenko edes sairas.. taas päästiin tähän kysymykseen; vai olenko vain tällanen? Mitä minä olen, kuka minä olen ja mitä haluan olla? Haluan olla laiha. Haluan olla onnellinen. En tiedä yhtään kuka olen.. haluaisin tietää.

Haluaisin ja haluaisin mutten onnistu missään. Alkaa riittää tämä helvetin leikkiminen syömisten kanssa, mutta enemmän alkaa riittää se etten edes tiedä mitä ihan oikeasti haluan jos ei oteta lukuun sitä että haluan kuolla. En pääse eroon tästä "en kuulu mihinkään" - tunteesta.

Hajottaa niin paljon että vois oksentaa pelkästään siksi. En jaksa viiltää, koska en jaksa siivota.. en jaksa tehdä yhtään mitään. Menen kohta suihkuun ja nukkumaan. Kumpa en heräisi huomenna.

Hyvää yötä te rakkaat <3 Kiitos että olette olemassa.

kuinka mahtuu tähän pieneen sydämeen, suuri maailma, koko planeetta

2011-11-27T19:34:00.001+02:00

Ahistaa niin vitusti etten tiiä mitä tästä kirjottamisesta tulee, mut kirjotan kuitenkin, jos se ees vähän selventäis tätä päätä. En haluais taas kirjottaa tällasta paskaa, mut vaikee kirjottaa muutakaan ellen sitten rupee valehtelemaan tännekin.

Leivoin tänään yhen ihanan pikkusen kanssa joulupipareita, kuunneltiin joululauluja, leikittiin piilosta, naurettiin. Miten voin olla näin kateellinen lapsen elämänilosta? Olen katkera siitä että kasvoin pois lapsuudesta. En halua tuon ihanan koskaan kasvavan. Maailma on pienelle niin hyvä paikka. Ennen kuin totuus tulee selville pala kerrallaan ja niin monen nuoren elämä hajoaa palasiksi. Mulla oli hyvä olla tämän ihanan kanssa. Kun siitä näkee että se välittää, meidän välillä on ihan erityinen side. ♥

Muuten oon niin helvetin väsynyt kaikkeen. Yritän hymyillä, yritän ajatella että saan syödä mitä haluan ja ei tarvitse ahdistua. Yritän katsoa peiliin ja nähdä siellä jotain muuta kun sen elefantin. En onnistu. Valun vaan entistä syvemmin masennuksen ja ahdistuksen kouriin. Vittuilen kaikille, koska minua ärsyttää. Ihan suunnattomasti. Ärsyttää että olen tällainen, ärsyttää etten osaa elää. Olen kateellinen, olen vihainen. Nään kauniita ja laihoja ihmisiä syömässä mäkissä huolettomasti isossa kaveriporukassa. Nään hymyileviä kasvoja, kuulen ihmisten naurun. Olen niiin kateellinen.

Periaatteessahan mulla ei oikeesti oo enää mitään syytä olla onneton ja epätoivoinen. Muo ei kiusata enää, mulla on kavereita, perhe, mä kyllä pärjäisin koulussa jos vaan jaksaisin. Mutta otan koko maailman tuskan harteilleni, mietin asioita liikaa, vaadin täydellisyyttä itseltäni, en tee mitään ja petyn ja vihaan itseäni. Ja koko maailmaa. Nään kaiken niin pessimistisesti ja pidän tätä jo elämänkatsomuksenani, jos niin voi sanoa. Että maailma on paska paikka. Ehkä se onkin? Mutta pitääkö minun tosiaan tappaa itseni sen takia, että maailma on paska paikka? Jos mulla olis periaatteessa kaikki hyvin... Mitä nyt vaan en osaa elää itteni kanssa ollenkaan. Voisinko oppia.. voisinko auttaa tekemään tästä paremman maailman elää? Jos eläisin, haluaisin olla psykoterapeutti. Ekaks lukea psykologiks, ja sitten psykoterapeutiks. Mutta onko sillä mitään merkitystä. Olen vain yksi pieni ihminen ja must tuntuu niin usein, että täällä ois kaikilla paljon helpompaa olla ilman muo.

Enkä mä edes osaa auttaa ketään. Sattuu nähdä miten niin moni kärsii. Haluaisin osata auttaa, haluaisin jaksaa auttaa. Haluaisin osata sanoa ne oikeat sanat. Musta tuntuu, etten osaa sanoa mitään oikein... tuntuu niin tekopyhältä jauhaa jostain paremmasta elämästä ku ite ei usko sihen yhtään ja muutenkin. Haluaisin vaan osata ja jaksaa auttaa teitä kaikkia ihania.. teitä on jo 261. Kiitos ja anteeksi. Ihan oikeesti ku vaan osaisin auttaa teitä kaikkia.. mutta ku en jaksa auttaa edes itseäni.

Sepä se, sen parantumisen oikeesti pitäis lähteä itestä nyt. Mutta ku vaikka kuinka yrittäis väkisin ajatella positiivisesti ni ei se onnistu. Mulle tää on jo elämäntapa. Mun on turvallisempi olla masennuksen kanssa, kun tiedän että se tarjoaa mulle pakoreitin. Takaovi on aina auki. Aina on mahdollisuus lähteä täältä. Eri asia jos ois vaikka skitsofrenia. Siihen tarvittais lääkehoitoa ja silleen. Mun mielestä näihin muihin tarvitaan enemmän sitä omaa työtä, asioiden käsittelyä jne. Ne on myös enemmän itestä lähtösin tai silleen.. kun ei meissä oikeesti oo mitään estettä ettei muka pystytä syömään. Me ollaan keksitty se itse. Mutta ei me varmaan mitään harhoja ite olla keksitty? Tää on nyt aika jyrkkä vertaus ja saa sanoa mielipiteensä, mutta näin mä ajattelen. Että ohjat on omissa käsissä. Vaikka toisaalta jos masennus pääsee pahaksi se osaa kyllä peittää alleen henkilön omat näkemykset melko hyvin ja tekee ratkaisut tämän puolesta. Ehkä tässä vaiheessa tarvittaisiin sitä lääkehoitoa, tai sairaalahoitoa, sen verran että masennus hellitäisi otettaan edes sen verran, että itse jaksaisi alkaa käsittelemään asioita. Itse taidan olla tässä vaiheessa? En tiedä...

.. huomenna lääkärille aika. Saisin jotain lääkkeitä.. otanko vai enkö. Mitä kerron sille kun en tiedä itekään miten asiat ovat... ? Tiedän vaan että voisin tällä hetkellä viiltää kädet auki, viiltää niin monta syvää haavaa. Tuntea sen kivun ja nähdä sen veren. Tiedän, että haluaisin laihtua vaarallisen alipainoiseksi, tiedän että haluaisin tappaa itseni. Mutten tiedä sitä olenko tämä minä vai masennus, joka ajattelee näin? Jos se olen minä.. ihan helvetin turhaa yrittää mitään, koska se sitten olen minä ja that's it.. Haluaisin vaan tietää onko ikinä mahdollista 'parantua'? Olenko edes sairas.. onko masennus olemassa? Tuntuu niin vahvasti että minä vain olen tällainen, pessimistinen, enkä ikinä tule näkemään parempaa päivää.. miksi olen vielä tässä kirjoittamassa tätä?

Tällä hetkellä mikään ei kiinnosta. En lue kokeisiin, koska ei vois vähempää kiinnostaa pääsenkö läpi vai en. Haluan vain joulun, haluan tämän suruajan (??? kukaan tunnu sureva) olevan ohi, että voin itse lähteä. Eikö mun vanhemmat oikeesti itke sittenkään kun minä lähden? Miksei isä iske vaikka sen oma isä lähtee? Eikö munkaan vuoksi itketä.. miksi edes kysyn tätä, olen aina tiennyt etten ole tärkeä. Yksinäisyys sattuu, itkettää.

Anteeks ihan helvetin sekava postaus.

i'm so alone, here on my own

2011-11-26T15:09:00.001+02:00

En nää tällä hetkellä yhtään syytä elää. Enkä eilen illalla, jollon tää olo tuli pelottavan vahvana. Koko päivän yritin työntää kaikki ahdistuvat ajatukset pois mielestä... hymyilin, nauroin, puhuin, eikä ees hajottanut, mut oishan se pitäny arvata et illalla sitten romahtaa. Makasin sängyssä kyyneleet silmissä ja kirjotin päiväkirjaa, kunnes en enää jaksanut pitää kynää kädessä ja painoin kasvot vasten peittoa. Olisin voinut ampua itseni siihen paikkaan. Oli ikävä, oli itellä älyttömän paha olla.

On vieläkin. Itkettää, mutta en voi itkeä kun porukat on kotona.. Pitää yrittää esittää. Niin täällä kaikki muutkin tekee. Ihan ku mitään ei ois tapahtunu, iskäkin vaan nauraa koko ajan ja heittää jotain paskaa omaa läppäänsä. Kuitenkin usein puhutaan siitä aiheesta, tai siis noi puhuu. Minä oon hiljaa ja mietin, että mitä sit puhuttais jos minä kuolisin. Hautajaiset on viikko ennen jouluaattoa. Kertokaa nyt hyvät ihmiset miten ikinä pysyn siellä kasassa.. en minä halua. Miks sellaset on olemassa.. en mä halua enenenenen. Mut sinne on pakko mennä. Eikä sais ajatella, että on pakko, mutta kuitenkin.. En mä kestä siellä kasassa. Kaikilla muilla on joku jonka olkapäätä vasten itkeä. Äiti & isi, sisko & sen mies, veli & sen vaimo. Kaikilla on joku paitsi mulla. Mä voin jo kuvitella sen tilanteen. Minä itken.. oon ihan yksin.

Itken, on niin paha olla. Vastaan iskän kysymykseen jotain.. vihaisesti. Hän vaan toteaa että kauniimminkin voi sanoa. Ei hän kuule mitään. Kukaan ei huomaa miten paha olla mun on. Muhun sattuu, että osaan esittää niin hyvin, että omat vanhemmatkin luulee että kaikki on nyt jo ihan hyvin... kukaan ei kerro niille mitään. Ite en pysty ja kiellän muitakin kertomasta (polilta siis). Mutta toisaalta hyvä vaan.

Oon vaan niin yksin, enkä kestä tätä ajatusta. Olisin ikuisesti yksin, jos jäisin tänne. Mutta en mä halua jäädä.. koskaan ennen en ole näin varmasti tiennyt sitä. Nyt tiedän.

Mun on nyt pakko lopettaa tää itkeminen ja koota itseni. Pitää mennä leipomaan piparitaikina. Sen jälkeen pitää lukea kokeisiin. Vielä montamonta tuntia pitää jaksaa ennen kuin saa olla vain itsensä kanssa ja hajota niin palasiksi kuin ikinä haluaa.

Pelottaa, etten selviä enää tästä viikonlopusta...

Miten kauan jaksan hymyillä ja nauraa

ja hajota joka kerta kun jään yksin?

mistä alottaisin parantumisen

2011-11-24T23:03:00.001+02:00

Tää on ollu raskas päivä. Aamulla tieto siitä, että vaari on nukkunut pois yöllä kolmen aikaan. Porukat töihin.. jopa iskä (sairaalan kautta), vaikka oma isä on kuollut. Minä itken koko aamun ikävää ja katkerana siitä, ettei minun anneta mennä pois.

Menen polille. Hiljenen ja lamaannun. Vastaukset oli taas huimia.. "nii, mmm, emmätiiä, kai, joo, ei".. Tosi hyödyllistä. Mulle tulee niin paha olo sen hoitajan puolesta ku se joutuu kestään muo ku oon tällanen kusipää, joka ei saa suutansa auki. Muutenkin musta tuntuu, että ne ajattelee et miten voin muka olla masentunut, ku en koskaan itke siellä.. en edes tänään. Tiedän kyllä, ettei ne niin ajattele. Sain ajan lääkärille maanantaiksi.. mietin, että pitäiskö vaan huolia se joku lääke.. ei kai siitä nyt kovin paljoon haittaakaan voi olla.. Hittoku en muista mitä se suositteli.. Ainaki vois pyytää sitä tekeen lähetteen terapiaan ja kysyä sitä ravitsemusterapeuttijuttua. Aion kerrankin olla rehellinen. Naurakoot sitten päin naamaan, ihan sama, en mä voi menettää mitään kertomalla.

Polin jälkeen ois sitte pitäny mennä matikan tunnille, mutta ku se alko silleen etten ois kunnolla ehtiny ni päätin sit etten mee ja soitin kaverille, että voiks se tulla kaupungille, mutta meninki sitte sinne. Oli kivaa, juteltiin, käytiin kaupassa ja sain ajatuksia muualle. Jaksoin nauraa ja hymyillä.. tosin meidän paskalle läpälle masennuksesta, mut kuitenkin. Ihanaa kun on ihmisiä jotka oikeesti ymmärtää.

Illalla oli englannin kuullunymmärtämisenkoe.. osa sitä varsinaista koetta. Olin ihan sekasin ja ahdistunut ku mulla on toi siis verkkona ja en ollu varma ees kuka se opettaja on ja ihan vieraita ihmisiä. Tärisin ja sydän löi varmaan tuhat kertaa minuutissa ku istuin siinä penkillä käytävällä. Siinä kohtaa ku sain sen paperin käteen ja se kuuntelu alko ni mun ensimmäinen ajatus "voi helvetti". Meinasin mennä paniikkiin, mut koitin sit vaan hengitellä ja silleen. Puolet kuuntelusta meni ohi.. heitin hienon lottorivin sinne.. Ärsyttää ku mulla noi kuuntelut menee aina päin persettä ku joko keskittymiskyky nollassa niinku tänään tai sitten en oikeesti vaan osaa. Toi ei ees ois ollu niin vaikea, mutta mun ajatukset.. kuolemassa.

Jotenkin en osaa suhtautua. On tyhjä olo. Samalla on ikävä, itkettää ja ahdistaa. Päässä miljoonia kysymyksiä. Miltä vaarista tuntui? Mitä hän ajatteli viimeiseksi, olisiko hän halunnut vielä elää? Katuiko hän että eli näin pitkään? Missä hän on nyt? Onko hänen hyvä olla? Ajatteleeko hän jotain? Saako hän toisen elämän? On niin vaikea suhtautua. En ole erityisen uskonnollinen, en osaa ajatella asioita sitä kautta. Mietin ja mietin ja en löydä vastauksia. Voin vaan toivoa, että vaarilla on nyt kaikki paremmin, hänen on hyvä olla, ilman tuskaa ja kipuja. Toisaalta olen kateellinen.. kuulostaa hirveältä sanoa, mutta ihan oikeasti.. miksen minä pääse pois. Jos vaari olisikin halunnut elää? Olisin voinut kuolla hänen puolestaan ja antaa hänen elää kauemmin. Tai kenen tahansa tässä maailmassa, joka haluaa elää ikuisesti. Minulta saisi ainakin vähän lisäaikaa.

En oo kirjottanu tästä aiheesta täällä hirveesti, mutta.. miehet. Ensinnäkin, ei.. tällä hetkellä en todellakaan usko rakkauteen. En usko, että ikimaailmassa voin löytää ketään joka rakastaa minua. Ketään kenen kanssa haluaisin viettää lopun elämäni (eihän minulla edes ole sellaista.. kovin pitkälle). Nykyään muo vaan ällöttää lähinnä kaikki miehet.. ärsyttää. Kyllä monet naisetkin ja vähän kaikki, mutta silleen eri tavalla.. en oikein osaa selittää ja voin vaan sanoa, että ymmärrätte jos ite ootte ajatellut samoin. Mutta tänään bussissa. Istuin siellä ihan takana. En reunimmaisessa, vaan silleen reunimmaisen ja keskimmäisen penkin välisellä penkillä. Toiselle puolelle tuli sellanen söpö mies, samaan kohtaan siis. Sitte sihen väliin lösähti sellanen viinalta (ja mäntysaippualta tän jätkän mukaan) haiseva mies. No sit se lähti onneks ja just melkein ennen ku olin jäämässä pois ni tää toinen (jota olin tietty koko matkan kyylänny sivusilmällä ja ikkunasta ja ollu silleen oooooo söpö) ni alko jutteleen. Se juttu alko mun kengistä :'''D ... sit puhuttiin siitä miehestä ... JA lopussa tää sanoo et: pidähän huoli kengistäs, ja itestäs! Se oli niiiiin sulosta. Leijailin koko matkan kotiin ja vieläkin vaan hymyilen kun aattelenkin sen jätkän hymyä. Aaaa nyt alan varmaan meneen tolla bussilla jolla en oikeesti ikinä mee (nyt oli poikkeus ku toi kuullunymmärrys oli ihan kakkaan aikaan). Tää vaan yllätti mut niin totaalisesti, että joku suomalainen alkaa selvinpäin juttelemaan. Just aikasemmin päivällä olin kironnu suomalaiset viimeisimpään maanrakoon ku täydessä bussissa ei niinku millään mahduttu olemaan mukamas.. Naurettavaa säätämistä sivusta katsottuna.

Nyt oon miettiny aika paljon, että mistä tää pitäis alottaa tää "paraneminen".. oikeesti. Ei tää auta mitään et jauhan vaan samoja asioita päivä toisen jälkeen tänne. Ei se auta paskaakaan, paitsi siihen hetkelliseen oloon, muttei pidemmälle ajateltuna. Mistä pitäis alottaa.. mistä ois helpoin aloittaa.. mistä uskallan aloittaa? Viiltelyn vähentäminen.. syömiset kohdalleen (en osaa..).. ajatusten muuttaminen (yrittäminen).. pakkojumpan vähentäminen.. kalorien laskeminen ja ruokapäiväkirjat yms.. vaa'alla käymisen lopettaminen.. Jostain pitää alottaa. Se voisi olla kaloreiden laskemisen lopettaminen.. vaikka.. mutta tiedän että alussa siitä seuraa ihan järjetön ja hullu ahdistus.. en tiedä kestänkö sitä nyt.. pitäisikö siis aloittaa jostain muusta? Viiltelyä nyt ehkä oonki vähentänyt.. Ei se oo joka päiväistä. Viikon aikanaki oon viiltänyt vaan kaks kertaa. Se on multa aika hyvin. Mutta ei se silti oloa muuta. Ajatuksia pitäis osata muuttaa, mutta se on se kaikkein vaikein tie. Ehkä kyllä vähiten ahdistavin. Polilla just omahoitaja selitti, että jos vaan koittais mennä peilin eteen ja päättää (??) nähdä itsensä kauniina. Tai ei rumana. En vaan tajua mitenkään miten se ois mahdollista, ei mun päähän mahdu tommonen ajatus. Omia ajatuksia voi muuttaa, muttei se nyt ihan noin helppoa ole.. Vai voisiko se olla?

Tänään en juossut vaa'alle ahmimisen jälkeen. En.. kävin vain helvetinmoisen taistelun pääni sisällä, mutta en mennyt. Se olisi johtanut pakkojumppaamiseen ja/tai viiltelyyn. En jaksanut. Ehkä tämä on askel parempaan.. Ehkä pitää ottaa pieniä askelia, ei saa ahnehtia tai kaikki romahtaa entistä todennäköisemmin..?

tänne ystävä armas surren, suo jäämme me kaipailemaan

2011-11-24T09:22:00.001+02:00

nää kyyneleet on ikävää
sä oot ollu vasta muutaman tunnin poissa
me nähtiin viimeks vajaa kaks viikkoa sitten
tää ikävä on sanoinkuvaamatonta
ja se kasvaa vaan
onneks tiedän, että nyt sulla on hyvä olla
pääsit eroon kivuista
en osaa kun kunnioittaa sitä miten jaksoit loppuun asti taistella
kahdesankymmentäkolmevuotta, se on pitkä aika
en osaa kertoa miten kova ikävä mulla on
lähtiessäs jätit tilalle tyhjyyden jota kukaan ei ikinä tuu täyttämään
niin monet suo tänne jäi kaipaamaan

lepää rauhassa rakas vaari :'(<3

me kanssasi riemuita saimme

ja katsella maailmaa

monta ihmettä näytit sä meille

jotka nyt meitä lohduttaa saa

me tiedämme että sä lähdet

vain koska muuta et voi

ja me toivomme että nyt sulle

pian taas laulu onnesta soi

hajoan

2011-11-23T20:49:00.001+02:00

Mulla hajoo pää ihan just nyt tähän paikkaan. En vaan jaksa enää ku kaikki kaatuu päälle. Oli ihan ok päivä muutamia ahdistuskohtauksia lukuunottamatta, psykan tunnilla jaksoin jopa hymyillä ja silleen. Ruotsin skippasin suosiolla ku en jaksa sitä ahistusta. No sitte ku poljen tuolla helvetin myrskyssä kotiin ni eiköhän äiti soita vaan ilmoittaakseen että sauna ei ookkaan päällä ja että ne oli kattoos vaaria sairaalassa ja se on tosi huonossa kunnossa. Suutun hirveesti koska koko illan oon vaan odottanu et pääsen saunaan ja muutenki oisin sit voinu päästä noiden kyydissä kotiin jos ois vähän aikasemmin ilmottanu. Poljen niin kovaa ku jaksan ja kiroilen ääneen ku ei täällä siis ketään liiku. Hakkaan reisiäni niin kovaa kuin jaksan ja koitan saada hengitettyä. Itkettää. Kotona annan muutaman kyyneleen valua poskille. Odotan, että porukat menee nukkumaan ja minä saan hajota rauhassa.. on niin helvetin paha olla. Pyöräillessäkin olisin voinut ampua itseni siihen paikkaan. Vihaan tätä. Vihaan elää, vihaan itseäni. Vihaan kun kaikki kaatuu päälle.

Vaari elämän ja kuoleman rajamailla, aikaa ehkä ensi yö..

Sauna odottaa.. en ehdi kirjoittamaan paljoa, enkä edes jaksa. Haluan vain viiltää, tuntea sen kivun. Eilen siirryttiin oikeaan käteen jossa vain jotain vanhoja arpia, jotka olisivat hävinneet.. kunnes nyt. Samanlainen tunne kun astuu koskemattomalle juuri sataneelle lumelle: "hei tässähän on koko käsi tilaa". Nyt kun siinäkin on haava niin miksen tekisi toistakin.. ja kolmatta.. ja neljättä.. kun ei vaan _kiinnosta_.

Koeviikko lähestyy, huomenna enkun kuuntelukoe.. miten ikinä pystyn keskittymään... kun vaari.. tai jos.. tai en minä tiedä. En muutenkaan koskaan pysty keskittymään niissä kuunteluissa. Alan oikeasti tajuta itsekin.. en minä jaksa näin.

liian väsynyt elämään

2011-11-22T19:49:00.001+02:00

Sormet jäässä, pää hajoamispisteessä
poljen aina vaan kovempaa yrittäen päästä itseäni pakoon
en onnistu -
ajatukset seuraavat joka paikkaan minne ikinä menenkin

Vihreää teetä, kirjoittamisfiilis
silmissä sumenee ja tieto terän olemassa olosta häiritsee

Oon väsyneempi ku aikoihin, voisin vaan nukkua koko ajan. Ja kyllä, oon nukkunu, enemmän ku tarpeeks. Yhtenä yönäki 12 tuntia.. yleensä joku 10. Ihan oikeesti, missä mun voimat on? Matikan tunnilla en jaksa kopioida laskuja suoraan taululta, saati sitten keskittyä. En ymmärrä mitään ja haluaisin vaan itkeä kuullessani geeäxät ja tangentin derivaatan nollakohdat ja minimit ja maksimit. Hittovie en minä jaksa edes yrittää.

Kaikki voimat tuntuu menevän syömisvammailuun. Eka koko päivän mietin, että jos ostan suklaalevyn ja en sit illalla enää syö muuta.. no sitte pohdin et mitä makua haluan ja jossain syvemmällä mietin, että onko se nyt kannattavaa.. kunnes matikantunnilla keksin että hei voinkin syödä tortilloita kotona. En siis haluakaan suklaata. Ei kun, haluan sittenkin. En. Haluan. No en halua, mutta jos haluan kuitenkin? Lopulta tunnin päätyttyä päädyn kiertelemään supermarketin lähistölle.. en astu sisään, astun en, lopulta menen kuitenkin. Siinä kohtaa epätoivo valtaa mieleni. Luuseri, et ansaitse tätä. Menen kuitenkin. Kiertelen kaupassa ihaillen ruokia ja tutkien ravintoainesisältöjä. Minä haluan, mutta en saa. Karkkihyllylle. Kävelen tekohymy kasvoillani niiden ohi ja ulos kaupasta. Voittajafiilis. Tulen kotiin ja syön tortilloiden lisäksi jäätelöä. Päivän kalorisaldo jäi suhtkoht. normaaliksi, mutta minua oksettaa ja ahdistaa. Ei tällaisella laihdu.. sitä paitsi haluaisin syödä lisää. Vihaan itseäni. Nyt kun tämän päivän syömisistä on selvitty, alan miettimään huomisia. Tää on ihan pelleilyä oikeesti.

Tänään on taas mietitty kuolemaa vähän koko ajan ja haluis vaa satuttaa. On niin yksinäinen ja ulkopuolinen olo. En kuulu oikein mihinkään. Iltalukio, jossa mulla ei oo yhtään kavereita eikä oikeestaan ees sellasia joille vois moikata jos näkee käytävällä. Ei harrastuksia, ei enää. Ei mulla oo ees mitään yhteistä niiden muutaman kaverin kanssa, joita en tunne blogimaailmasta. En jaksa ikinä edes olla niiden kanssa.. Oon karkottanu kaikki ympäriltäni.. ei, en voi syyttää ketään muuta kuin itseäni. Mulla on ikävä mun siskoa, joka on kun eri ihminen nyt ku se on menny naimisiin. Sitä ei enää tunnu kiinnostavan yhtään olla mun kanssa tai edes jutella. Oon niin katkeran vihainen kaikille jotka hymyilee ja nauraa ja joilla on kavereita, joiden kanssa olla. Ei mulla oo koskaan ollu sellasta elämää ku niin monilla nuorilla. En oo koskaan kuulunu mihinkään kaveriporukkaan. Busseissa istun aina yksin, kaupungilla kävelen yksin. En mä kuulu tänne. Aina kun teen jotain, puhun, näytän bussikorttia, istun, juoksen, kävelen, kirjotan, syön, aina teen kaiken väärin omasta mielestäni. Olen itselleni vihainen kaikesta.

Oon tavallaan helpottunut, tiedän että takaovi on aina auki. Voin lähteä ihan koska vaan haluan. Jokatapauksessa tiedän lähteväni täältä oman käden kautta ennemmin tai myöhemmin. Se helpottaa, nyt voin vaan kiduttaa itseäni elämisellä. Juuri nyt tällä hetkellä voisin kyllä repiä silmät päästä, hakata kädet mustelmille ja painua peiton alle piiloon. Haluaisin vaan unohtaa kaiken. Sen että aika kuluu. Lukittautua huoneeseeni ja kieltää olemassa oloni. Antaa kyyneleiden valua. Sen sijaan todennäköisesti haen terän ja valmistaudun esittämään taas huomisen päivän. Itkettää, mutten osaa.

Musiikit täysillä, yritän unohtaa todellisuuden siinä onnistumatta.

Jokainen ääni hajottaa.

Huudan porukoille jotain, he huutavat takaisin.

Tässä kirjoittaessani oonkin syönyt enemmän ku laki sallii.

Vihaan tätä kaikkea.

Miks on taas näin paska olla?

tämä tauti vei järjen vaikka vastaan taistelin

2011-11-21T22:08:00.001+02:00

Mielenkiintonen viikonloppu takana. Hyvää seuraa ja liikaa syömistä. Sen hetken kun saan olla yksin, sekoan. Ensimmäisenä juoksen syömään. Sen jälkeen mietin uskaltaisko oksentaa. Ei uskalla. Pelko on vielä liian voimakas. Sitten kirjoitan syömiset ylös, haen terän ja annan pahan valua ulos. Jumppaan, jalat rakoille, 1000 haaraperushyppyä ja muuta shaissea.. Mikään ei meinaa riittää, haluaisin hyppiä itteni hengiltä. Hoen itselleni että jaksan kyllä, koska jaksoin syödäkin. Lopulta luovutan ja loppuillasta syön pari näkkäriä ja omenan ja vihreää teetä♥. Ahmimisesta huolimatta päivän saldoksi tuhat seittemänsataa, mutta muo ahdistaa. Illalla kieltäydyn karkeista, koska mietin vain laihtumista.

Eilen tein pitkästä aikaa koulujuttuja. Ja lauantainakin jonkun yhden referaatin, mutta eilen ruotsin ja matikan läksyjä, luin ruotsin sanoja ja sanakoe meni silti perseelleen ja tein enkun verkkokurssia. Varmaan enemmän koulujuttuja tuli tehtyä ku koko syksynä muuten.. kertoo melkosesti mun panoksesta kouluun.

Ei jaksais tätä syömishelvettiä.. miten paljon voiskaan kohdistaa niitä voimia johonkin muuhun, kuten just kouluun. Mutta ei ku kaikki voimat menee ittensä satuttamiseen, kuoleman miettimiseen, syömiseen, syömättä olemiseen, liikkumiseen.. vittu tää on paskaa. Vois vaan pystyä lopettaan, mutta ei. Miksei?? Mä en osaa syödä enää. Ihan oikeesti, jonkun pitäis kertoa mulle miten syödään. Mun vaihtoehdot on laihdutus tai ahminen, en mä osaa syödä normaalisti, niin etten laihdu tai liho.. Liian vaikeeta. Ruotsin tunnilla tunnen miten leviän joka suuntaan, mun on pakko laihtua. Puolijuoksua bussiin, vaikea hengittää, heikottaa. Ansaitsen tämän. Ja kyllä olen syönyt. 1100. Miten ihmeessä joskus pystyin niihin alle viidensadan päiviin eikä edes heikottanut?

Ahistaa. En hitto nää mitään syytä elää. Tai en nyt oo mitään tekemässä, mutta yhtä tiettyä päivää en halua nähdä. Sitä ennen, jos asiat ei yhtäkkiä muutu mihkään.

Ootte rakkaita<3

menneisyys

2011-11-18T00:18:00.001+02:00

Menneisyys, lapsuus, sellainen asia josta en hirveesti oo puhunu täällä, joten nyt kun tietä rakkaitaparhaita on 252!! voisin tehdä erikoispostauksen aiheesta.

Synnyin vuonna 1994 kesällä. Meijän perhe asu sillon jo täällä missä asutaan vieläkin, keskellä ei mitään. Sillon täällä asus äidin ja isän lisäks myös mun velipuoli, joka on muo yli kymmenen vuotta vanhempi. Tää veli sanotaan nyt vaikka T, on siis iskän ja sen ex-vaimon lapsi. Samoin mun siskopuoli, joka on muo kymmenen vuotta vanhempi ja sanotaan sitä vaikka R:ksi. Mun vanhemmat oli ollu vuoden naimisissa sillon ku synnyin, mutta toisensa ne oli tuntenu jo kauemmin.. en muista kuinka kauan. Ja en itseasiassa tiedä minkä takia mun isä ja ex-vaimo eros, mutta sen tiedän että niiden ero ei kuulemma R:n mukaan ollu kovin hankala, tai että niiden riidat ei koskaan oo ollu sellasia kauheita ku mun vanhempien. Mutta kuitenkin täällä siis meidän neljän lisäksi oli meidän kissa, joka kuoli vuonna 2008. Sihen asti se oli siis koko mun elämän ollut täällä. Ja myöhemmin samana vuonna meille tuli kissanpentu♥

Äiti hoisi muo aina kotona, en ollu missään päiväkodeissa ikinä. Mulla oli täällä muutamia kavereita ja sit vähän kauempaa. Jotain tuttujen lapsia. En muista et olisin ollu mitenkään erityisen yksinäinen ja sitte ku menin muskariin ni sain sieltä mun parhaan kaverin, jonka kanssa tiet eros seiskaluokalla vasta. Lisäks äiti alotti jossain vaiheessa (en muista minkä ikänen olin sillon.. ennen kouluikää kuitenki) yksityisenä perhepäivähoitajana, joka tarkottaa sitä, että meillä oli täällä kotona aina vieraita lapsia hoidossa arkisin. Pienempänä aina leikin niiden kanssa kunnes sit jossain vaiheessa alko ärsyttää ja vittuilin aina vaan ku niitä oli täällä ja silleen. Ihan ymmärrettävää tietenki.

Kävin eskarin ja sain kavereita lisää siellä, siirryin ekalle luokalle. Ala-asteelta mulla ei juuri oo ku hyviä muistoja. Paitsi joskus ekalla luokalla ku en suostunu meneen kouluun koska meidän oma ope oli kipeenä.. ni mut sitte haki joku erityisopettaja kotoa ja paruin vaan äidille et älä jätä muo.. Mutta muuten. Meidän luokka oli aika ihana.. tai siis oli aina kaikkia perus riitoja joita sit selviteltiin ja silleen. Ja meillä oli vähän sellanen pojat vastaan tytöt meininki.. normaalia sekin.. ainaki tiettyyn rajaan asti. Olin aina tosi hyvä koulussa.. perfektionisti. Kolmannella muistan ku kirjotin tosi tarkkaan ja kumitin ja kirjotin ja tein täydellistä käsialaa.. äidillä meinas mennä hermo. Muutenki meidän opettaja aina kehotti meitä värittämään monisteita ja kaikkea.. hirveenä kauheesti piirrustus- ja väritysläksyjä.. Se oli ala-astetta mut silti. Ala-asteella mulla oli aina kavereita ja muo ei koskaan kiusattu, meillä oli hyvä yhteishenki luokassa ja olin onnellinen, sosiaalinen, iloinen. Viittailin. Elämä oli silloin vielä elämisen arvoista. Syöminen huoletonta ja niin edelleen.

Pelko oksentamiseen tuli joskus ala-asteella. Ahdistuskohtaukset tunneilla siitä, että jos joutuu oksentamaan. Paniikki aina kun joku uskalsi mainita sanan oksennus tai jotain sinne päin. Tuntui ettei ketään ymmärtänyt ja häpesin kertoa tästä kenellekään. Ne valvotut yön hetket valo päällä huoneessa sängyssä täristen.. niitä on vieläkin, liikaa. Jossain vaiheessa kysyin iltaisin "eikai tule oksennus?" ja en voinut mennä nukkumaan ilman iskän vastausta "ei tule". Häpesin, mutta pakko se oli kysyä. Käytiin kerran jossain terkkarilla juttelemassa vanhempien kanssa tästä ja se siitä sitten ja sama ongelma jatkuu vieläkin. Sama juttu joskus kyselin aina "onko jotain anteeksipyydettävää" ja pyysin jokasesta ihan älyttömästä asiasta anteeksi (jos vaikka seisoin mukamas jonkun tiellä). Perfektionisti.

Eniten traumoja lapsuudesta jäi tosiaan varmaan porukoiden riitelyistä. "Tapan itteni"-uhkaukset oman äidin suusta ei tuntunut kovin hyvältä. Pelkäsin. Monta kertaa olin puhelin kourassa ja 112 näppäiltynä, mutta kun pelkäsin raukka että vanhemmat joutuu vankilaan.. Puhuin mummon kanssa puhelimessa usein sillon ja rukoilin heitä hakemaan minut sinne.. ei he halunneet sekaantua sen enempää. Muistan ne rikkoutuneet tavarat, ilmaan leijailemaan jääneet haukkumasanat.. muistan sen pelon ja kasan nenäliinoja lattialla, loputtomat kyyneleet. Näitä riitoja ei kuitenkaan ollut joka päivä eikä joka viikko, meidän porukat ei juonut eikä mitään, mutta silti se tuntui niin kamalalta ja tuntuu vieläkin. Siskon kanssa puhuttiin ykspäivä asiasta ja sekin sanos että on ne siihenkin jättänyt jälkensä, vaikkei täällä käynyt kuin ehkä joka toinen viikonloppu.

Äiti on ollu masentunut kanssa. Musta tuntuu että vähän aina. Se on ollu kanssa koulukiusattu ja vissiin työpaikkakiusattukin.Tällä hetkelläkin se syö jotain lääkettä, mut ei kyllä käy missään puhumassa.. Polilla aina kysellään miten luulen et äidin masennus liittyy mun masennukseen - enkä koskaan osaa vastata mitään. En minä tiedä. Toki jos äiti on täällä maannut sängyssä masentuneena niin vaikuttaahan se varmasti jollain tasolla, mutta kun aina kuitenkin olen saanut kaiken mitä tarvitsen, niin en osaa ajatella tätä asiaa sen enempää. Äidin siskokin, eli mun täti, on ollut masentunut ja vissiin sairaalahoidossakin ollut ja silleen.. tän tädin kanssa mulla ei oo kovin läheiset välit enää.. tai se varmaan kuvittelee että meillä on, mutta sieltäkin suunnasta on saanut sen verran kuulla jotain mun ulkonäöstä ymsyms.

Mulla on vielä kaikki isovanhemmat elossa. Toistaiseksi. Kai.. Vaari on tällä hetkellä sairaalassa ja tekee kuolemaa.. Mutta kuitenkin. Äidin vanhempiin, mummoon ja pappaan, mulla on aina ollu läheisempi suhde ku isän vanhempiin, mummiin ja vaariin. Mummilta oon kans aina saanu kuulla kaikenlaista, josta oon sit loukkaantunu.. mut en nyt ala tässä selitteleen. Mummolla ja pappalla olin pienenä varmaan joka toinen viikonloppu yötä, leikin niiden koiran kanssa, söin nakkeja ja perunamuussia ja aamupalaksi kolme korvapuustia ja mehua myöhemmin vielä puuroa. Ei, ruoka ei sillon ollut mikään ongelma.. ikävä niitä aikoja. Meillä oli aina niin kivaa ja tehtiin mitä kivempia asioita.. mummon kanssa leivottiin korvapuusteja ja pappan kanssa yritettiin saada videokameraa toimimaan :). Mummin ja vaarin luona kävin joskus pienenä, mutta yötä en ainakaan kovin montaa kertaa ole siellä ollut. Käytiin mummin kanssa leikkipuistoissa ja silleen. Vaari on aina ollu sen verran huonossa kunnossa, ettei minulla ole oikein mitään muistoja hänen kanssaan.

Harrastukset. Mun ensimmäinen harrastus tais olla se muskari (=musiikkileikkikoulu).. en ainakaan muista et sitä ennen ois ollu mitään. Sit kaikennäköset temppukoulut ja jumpat ja tanssit on tullu käytyä. Lähinnä show-tanssia. Ja jossain vaiheessa sellasta aerobicin tapasta jumppaa, joka oli huippukivaa ja tehokasta, mutta sitte se loppui tai jotain. Tanssiminenki loppus sihen ku tajusin et eihän tää oo ollenkaan mun juttu. Ysiluokan keväällä kävin salilla ja zumbaamassa, pitihän sitä laihdutusta nyt jotenkin tukea liikunnalla.. Ja sitten on se ratsastus. Kakkosluokan syksystä lukion ekan syksyyn. Yhdeksän vuotta. Sitte loppu voimat ja innostus raahata ittensä joka viikko sinne kylmään ja tunsin itseni sieläkin niin ulkopuoliseksi.. kadun tätäkin päätöstä, mutta uudelleen en samassa paikassa halua aloitaa. Etsin vuokra-tai hoitoponskia sitten ku voimat riittää, tällä hetkellä se ei tunnu kovin järkevältä idealta. Ainiin oon minä pianonsoittoakin harrastanut, ehkä kolme tuntia... Vihasin sitä opettajaa. Heheh.

Yläaste oli sitten isku vasten kasvoja.. tupakkaa, dokaamista.. siis muilta, ei minulta. En kuulunut sihen joukkoon. Minua alettiin kiusaamaan ja niitä haavoja parannellaan vieläkin. Haukkumista, tavaroiden viemistä, uhkailua, selän takana pahaa puhumista, netissä pilkkaamista. Joka aamu taistelin itseäni vastaan, että jaksanko nousta vai en. Joka aamu jaksoin, joka aamu vedin sen saman tekohymyn kasvoilleni ja esitin että kaikki on hyvin. Yritin olla välittämättä, en uskaltanut sanoa takaisin ja hiljaa itsetuntoni romuni pienen pieniksi palasiksi, joita nyt yritetään parsia kokoon. Ysiluokan puolessa välissä keksin keinon onnistua edes jossain, laihdutus. Yritin hakea hyväksyntää muilta ja kontrolloida itseäni. En onnistunut ja se meni yli. Jos jotain olisin menneisyydessä saanut tehdä toisin.. en ikinäikinä olisi aloittanut laihdutusta.. sen myötä niskaan on tullu niin paljon paskaa että huhhuh. Yläasteella todennäkösesti siis masennuin jo.. tai no ei mitään todennäkösesti vaan kyllä. Peittelin sen ja hymyilin. En uskaltanut kertoa, koska pelkäsin kiusaamisen pahenevan. Laihduin ja laihduin, ahmiminenki tuli viikonloppuisin kuvioihin, mutta silti laihduin.

Lukioon... kiusaaminen loppui, olotila paheni.. Syömiset kusasi, lihoin. Ahdistuin ja pidättelin itkua päivät pitkät, mietin jo lukion lopettamista, kunnes totuin siihen ja ahdistus muuttui syvemmäksi masennukseksi, enkä osannut enää itkeä. Aloin viiltelemään ja miettimään itsemurhaa aiempaa enemmän. Nyt ollaan iltalukiossa, lukion kakkosella.. osastolla käyneenä, käsi ja reidet parantumattomilla arvilla ja pää vielä pahemmin. Syömisvammailu jatkuu, ollaan syvemmällä kuin ennen masennuksen ja ahdistuksen kourissa. Ahdistus-/paniikkikohtauksia.. oksentamisen pelko yhä edelleen. Apua minä pahvi tajusin vastaanottamaan vasta nyt keväällä (2011). Terapiaa ruvetaan hakemaan ja lääkkeitä ja osastoa on pohdittu. Polilla käyn kerta viikkoon puhumassa omahoitajan kanssa, välillä on sitten perheneuvotteluja tai lääkärikäyntejä. Tällä hetkellä en syö mitään lääkkeitä, koska en ole halunnut. Seronilia söin tossa kesällä, mutta siitä ei ollut mitään hyötyä.

Onnittelut jos jaksoit lukea.

kuvat weheartit.com

minä haluan pois enemmän kuin ennen

2011-11-17T22:18:00.001+02:00

Palelen, silmiin sattuu, poskiin sattuu, pää jomottaa. Ei, en ole kipeä. Ei en tiedä mitä tämä on olevinaan, mutta hauskaa tämä ei ole.

Fyysisten oireiden kanssa sentään pärjään, mutta muuten hajoaa pää. Tekee mieli satuttaa ja repiä itsensä palasiksi. Itkettää, ahdistaa. Katson peiliin ja kiroilen mielessäni. En vain kestä itseäni, hajoaa pää, en osaa elää itseni kanssa. Haluaisin murtaa nenän, katkoa kyökiluut ja jalat ja viiltää kehon täyteen isompia viiltoja kuin koskaan. Haluan veren valuvan lammikoksi lattialle. Haluan vain jäädä siihen makaamaan ja kuolla pois.

En voi olla miettimättä kuolemaa. Vaari on siirretty yksin johonkin huoneeseen, koska hän kuolee. Tuolla on semmonen käytäntö. Aika mitataan päivissä, jos niissäkään. Ei tiedä jaksaako huomiseen. En voi olla ajattelematta että minäkin. Minäkin haluan kuolla parin päivän sisällä. Olen huolissani miten isä ja mummi jaksavat. Entä minä? Kyllä sinä "pärjäät", sanoo pää. Niin kyllä minä pärjään. Todennäkösesti ahmin itseni hengiltä tai lopetan syömisen kokonaan.. en tiedä, mutta ihme jos ei jotenkin vaikuta syömisiin. Hakkaan käsiäni miettiessäni mitä kaikkea turhaa oon taas tultu syötyä.

Koulussa seisoin portaikossa. Katson alas. Alas on pitkä matka. Pitkä, mutta niin lyhyt. Sitten se olisi siinä. Jos hyppäisin, en enää minuutin päästä tietäisi mistään mitään. Miksen hypännyt? Koska pelkään niin kamalasti eloon jäämistä. Enkä tiedä onko koulu mikään järkevin paikka tehdä itsemurha. Mutta toisaalta ei kiinnosta. Mietin, että jos mulla ois ollu yhtään pahempi olo sillä hetkellä ni olisin varmaan hypännyt. En ole tehnyt koulun eteen mitään, lintsaan minkä kerkeän. En pääse läpi ikinä mistään. Jos vaari nyt kuolee, en tiedä mitä koulun kanssa tapahtuu.. vai tapahtuuko mitään. Hiton vaikeeta ku ei osaa ennustaa omia reaktioitaan.

Haluan itkeä, kyyneleet ei tule. En osaa käsitellä näitä kuoleman läheisyyden herättämiä tunteita. En osaa suhtautua. Toisaalta olen onnellinen, että vaari pääsee kivuistaan eroon, parempaan paikkaan. Toisaalta pelkään juuri sitä miten muut jaksavat. Toisaalta toisen kuoleminen vahvistaa omia kuolemantoiveita ja suunnitteluja ja huomaan ajattelevani niitä aina vaan enemmän. En voi enää luottaa itseeni syömisessä, itseni satuttamisessa enkä kyllä missään muussakaan. En voi luvata kenellekään mitään, koska en voi luvata mitään itsellenikään.

Miten voi vaan vajota loputtomiin.. vuosi sitten kyselin, että missä se pohja on. Ei ole vieläkään tullut vastaan.. odotan sitä päivää kun saan tarpeekseni tästä itseni kiduttamisesta ja annan itseni luovuttaa. En vielä ole ansainnut sitä, en ihan, vaikka tänään oltiin jo lähellä, lähempänä kuin koskaan. Mutten ole vielä kestänyt tarpeeksi. Tiedän kuitenkin mitä päivää en tule kokemaan. Tiedän sen päivä päivältä paremmin. Sitä ennen. Sitä ennen revin itseni hiljalleen palasiksi, niin pieniksi ettei niistä enää saa koottua ehjää ja heitän ne tuuleen menemään, olen heikko ja tulen luovuttamaan.

2011-11-17T13:41:00.001+02:00

Joku erikoispostaus tulossa sitte ku teitä on 250! Ideoita!

Ja kutsuja saa vieläkin pyytää salaiseen blogiin, laittakaa vaan sähköpostiosotteenne, en julkase :) !